Pääsivu
Historia
Aikajana
Hallitsijat
Linnat
Lippu
Raha
Kirkko
Tietovisa
Sanasto
Linkit
Lähteet
Sivukartta
Palaute

Suomenlinnan rakentamisen syyt

Siitä saakka kun Suomi liitettiin Ruotsiin oli valtion johdon keskeisiä tehtäviä Venäjän vastaisen rajan turvaaminen. Suurvaltakaudella 1600-luvulla vanhaa emämaata erotti Venäjästä leveä ruotsalaisten rajamaakuntien vyöhyke: Liivinmaa, Viro, Inkerinmaa ja Karjala. Vahvat linnoitukset, mm. Riika, Tallinna, Narva ja Viipuri, varmistivat rajapuolustusta. Suomenlahti oli Ruotsin sisämeri eikä mitään meripuolustusta katsottu tarvittavan.

Pietari Suuri kuitenkin siirsi määrätietoisesti Stolbovan rauhan historiaan. Vuonna 1700 hän aloitti suuren Pohjan sodan ja vuonna 1703 hän perusti Pietarin Ruotsin entiselle maaperälle. Sota musersi Ruotsin suurvalta-aseman: Suomi miehitettiin ja kaikki mainitut rajamaakunnat ja rajalinnoitukset liitettiin Venäjään. Pietarista tehtiin Venäjän uusi pääkaupunki, ja tämä merkitsi valtakunnan painopisteen siirtymistä Suomen välittömään läheisyyteen. Suomen sotilaspoliittinen asema oli perusteellisesti muuttunut.

1720-luvulla keskusteltiin Helsingin linnoittamisesta ja aloitettiin kaksi rajalinnoitusta, Hamina ja Lappeenranta, mutta niitä ei koskaan rakennettu valmiiksi. Vuonna 1741 Ruotsi julisti sodan Venäjälle ja yritti valloittaa takaisin menetetyt alueet. Vuodessa Ruotsin armeija antautui ja Suomi valloitettiin. Vuoden 1743 rauhassa raja vedettiin Kymijokeen. Seuraavina vuosina Venäjän keisarinna Elisabet sekaantui jatkuvasti Ruotsin asioihin. Tämä johti kansalliseen heräämiseen; Ruotsi solmi sotilasliiton Ranskan kanssa ja valtiopäivät hyväksyivät uuden puolustussuunnitelman. Sen mukaan Suomeen tuli rakentaa koko maata puolustava keskuslinnoitus ja sen lisäksi rajalinnoitus. Ne sijoitettaisiin Helsinkiin ja Loviisaan. Helsingin linnoitus sai 1750 nimen Sveaborg (Viapori). Suomen linnoitustöiden johtoon nimitettiin hallitsevan hattupuolueen eräs johtohahmo, everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd.

Rakennuskaudet

Helsingin linnoituksen rakentamiseen ryhdyttiin suurella kiireellä. Ehrensvärd saapui Suomeen 3.1.1748 mukanaan yksi ainoa rakennuspiirustus, mutta jo kesällä oli kolmatta tuhatta miestä töissä. Valmisteluihin ei liiennyt aikaa; suunnittelu tapahtui rinnan rakentamisen kanssa. Raju liikkeelle lähtö johtui ulkopoliittisista syistä. Elettiin alinomaisen sodanuhkan aikaa, sillä Venäjän hallitsija ei halunnut luopua puuttumasta Ruotsin asioihin. Kiirettä oli pidettävä myös psykologisista syistä. Suomessa vallinneen antautumismielialan voittamiseksi oli saatava nopeasti mittava näyttö hallituksen tahdosta puolustaa maata. Viaporin ensimmäiset yhdeksän rakennusvuotta olivat valtavien saavutusten ja uskomattoman aherruksen aikaa. Kaikkialla saarilla rakennettiin yhtä aikaa, ja Kustaanmiekka ja Särkkä jopa valmistuivat.

Vuonna 1757 Ruotsi joutui Ranskan liittolaisena sotaan Preussia vastaan. Tätä ns. Pommerin sotaa käytiin viisi vuotta. Ehrensvärd ja armeija olivat Saksassa, Viaporissa työt jatkuivat muutaman sadan miehen voimalla. Rauhanteon jälkeen Ehrensvärd palasi Viaporiin seurassaan nuori laivanrakentaja Fredrik Chapman. Alkoi uusi, kiivastahtinen työjakso. Tällä kertaa keskityttiin laivastotukikohdan ja ensimmäisten saaristofregattien rakentamiseen.

Ehrensvärdin toinen työjakso jäi lyhyeksi. Valtiopäivien oppositio, myssypuolue, voitti vuoden 1764 vaalit. Uuden hallituksen ensimmäisiä tekoja oli linnoitustöiden supistaminen, jota seurasi Ehrensvärdin erottaminen. Työmaa siirrettiin sotakollegion alaisuuteen ja töiden johtoon tuli kenraalimajuri J.B. Virgin. Hatut palasivat valtaan vuonna 1769 ja myös Ehrensvärdin valta-asema palautettiin. Uusi vallanvaihto tuli jälleen vuonna 1771. Tällä kertaa Ehrensvärd pyysi itse eroa. Työt olivat kaksi vuotta lähes pysähdyksissä. Kustaa III:n vallankaappaus v. 1772 loi jälleen edellytykset pitkäjännitteiselle linnoittamistyölle. Kuningas soi Ehrensvärdille kreivin arvon ja nimitti hänet sotamarsalkaksi, mutta keuhkotaudin murtama mies kuoli jo 4.10.1772. Hänen seuraajakseen kuningas nimitti Jaakko Maunu Sprengtportenin. Sprengtportenin kausi kesti vain puolitoista vuotta, mutta sinä aikana valmistui lopullinen linnoitussuunnitelma, jonka toteuttamista jatkettiin ruotsalaisen kauden loppuun saakka. Paikallisena töiden johtajana oli Nils Mannerskantz.

Viaporin linnoitus

Viapori on bastionilinnoitus esikuvinaan Keski-Euroopan kaupunkilinnoitukset. Samalla se on saaristolinnoitus, joka toteutettiin kuudelle laajojen vesialueiden ympäröimälle pienelle saarelle. Nämä kaksi linnoitustyyppiä eivät oikeastaan ole yhdistettävissä.

Tyypillinen bastionilinnoitus on matemaattinen rakennelma, joka on toteutettu maasta ja kivestä. Kaikki varustukset ovat matalia, ja ihanne olisi, että vihollinen ei matkan päästä pystyisi erottamaan linnoitusta. Viaporissa kaikki varustukset ovat keskenään erilaisia ja lähes kaikki näkyvät kauas.

Rakennusteknisesti Viapori on kalliolle perustettu graniittilinnoitus. Vallihautoja ei ole kaivettu vaan ne on räjäytetty kallioon. Bastionilinnoitusten ulkopuolustuslinja, joka pääasiassa muodostui maavalleista, on jätetty pois. Sen tehtävän täyttää ympäröivä meri. Bastionilinnoituksen vaakasuorien puolustustasojen aikaansaaminen vaati paljon vaivaa ja laajoja räjäytyksiä kallioisessa maastossa. Omaperäisistä piirteistään huolimatta Viapori oli kuitenkin erittäin vahva linnoitus.

Viapori kaupunkina

Vuonna 1805 Viaporissa oli 4 600 asukasta, mikä teki siitä Turun jälkeen Suomen suurimman kaupungin. Siellä ei ollut tilaa tavanomaiselle kaupungille suorine katuineen ja nelikulmaisine kortteleineen. Kadut korvattiin ympärirakennetuilla aukioilla, "linnanpihoilla". Tarkoituksena oli tehdä 12 tällaista linnanpihaa, mutta yhtä lukuun ottamatta aukiot toteutettiin vain osittain. Asuntopulaa yritettiin ratkaista kurtiinitaloilla. Kurtiinit, jotka yhdistävät kaksi bastionia, rakennettiin kaksikerroksisiksi asuinrakennuksiksi. Kurtiinirakennus oli siis samanaikaisesti varustus ja hyötyrakennus.

Viaporin piiritys ja antautuminen v. 1808

Ranskan keisari Napoleon I ja Venäjän tsaari Aleksanteri I solmivat Tilsitissä 7.7.1807 rauhan. Aleksanteri joutui mm. sitoutumaan taivuttamaan Ruotsin solmimaan rauhan Ranskan kanssa. Kuningas Kustaa IV Adolf ei kuitenkaan suostunut vapaaehtoisesti.

Viaporissa lähestyvästä sodasta saatiin tietää helmikuun ensimmäisen päivän vastaisena yönä 1808. Suoritettiin liikekannallepano ja linnoitus saatiin ripeästi puolustuskuntoon. Viaporin komendanttina oli vuodesta 1801 alkaen toiminut Carl Olof Cronstedt. Sota puhkesi muutaman viikon kuluttua ja pian venäläiset olivat Helsingissä. Varsinainen piiritys alkoi suunnilleen 20.3.

21.3. ilmaantui linnoituksen edustalle neuvottelijoita. Ensimmäiset neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Pari päivää myöhemmin venäläiset aloittivat voimakkaan pommituksen, joka kesti viisi päivää. Linnoitukseen osui 1 565 ammusta. Tämän jälkeen aloitettiin uudet neuvottelut, jotka johtivat tulitaukoon 6.4. Kolme pientä saarta luovutettiin välittömästi venäläisille ja loput luovutettaisiin kuukautta myöhemmin ellei siihen mennessä olisi saatu apua Ruotsista. Koska tiedettiin, että tämä olisi käytännössä mahdotonta, merkitsi aselepo tietoista antautumista. 8.5.1808 nostettiin Venäjän sotalippu Kustaanmiekalla.

Antautuminen oli shokki aikalaisille, sillä sotilaallisesti ruotsalaiset olivat venäläisiä vahvempia. Cronstedtilla oli melkein 7 000 miestä venäläisten noin 6 500 vastaan. Linnoituksessa oli 734 tykkiä, venäläisillä niitä oli 59. Puolustajien menetykset olivat kuusi kaatunutta ja 32 haavoittunutta. Cronstedtia syytettiin petoksesta. Hän itse perusteli toimintaansa ruudin vähyydellä, mutta antautumisen todelliset syyt jäävät mysteeriksi.

Venäläinen kausi

Viapori oli venäläinen linnoitus ja varuskunta 110 vuoden ajan. Linnoituksella ei koskaan ollut läheskään samaa merkitystä suurelle Venäjälle kuin sillä oli ollut Ruotsi-Suomelle. Wienin kongressin jälkeen 1815 Venäjä oli Euroopan mantereen johtava sotilasmahti. Viaporin täydentämiseen linnoituksena ei ollut mitään syytä, mutta varuskunnalle se oli hyvin käyttökelpoinen. Helsinki voitiin 1812 korottaa Suomen uudeksi pääkaupungiksi, koska Viaporin tykit suojasivat ja hallitsivat sitä. Rakennustoiminta Viaporissa liittyi nyt varuskunnan rauhanaikaisiin tarpeisiin. Rakennettiin sairaala, kasarmeja ja kirkko. Kaikki entiset asukkaat olivat muuttaneet pois ja uudet asukkaat tulivat idästä.

Varuskuntaidylli rikkoutui kun Krimin sota (1853-56) puhkesi. Englanti ja Ranska julistivat sodan Venäjälle. 9.8.1855 heidän laivastonsa kokoontuivat Viaporin edustalle ja aloittivat 47 tuntia kestäneen pommituksen. Linnoitus ei vastannut tulitukseen juuri lainkaan, sillä sen tykkien kantomatka ei riittänyt.

Pommitus osoitti Viaporin olevan toivottomasti vanhentuneen, se piti korvata uudella linnoituksella. Uusi useiden kilometrien pituinen meripuolustuslinja toteutettiin vuosien 1860-80 tietämillä. Se aseistettiin järeillä 9 ja 11 tuuman tykeillä. Rihlatut tykinputket olivat tulleet käyttöön ja se johti jonkinlaiseen vallankumoukseen linnoittamisessa. Kivimuurit korvattiin maavalleilla, ammuskasematit peitettiin hiekkavalleilla ja muodot sopeutettiin maastoon.

Kesällä 1906 osa varuskunnasta nousi kapinaan. Tämä "Viaporin kapina" herätti paljon huomiota, mutta se oli huonosti valmisteltu ja kokonaisuudessaan ohi 60 tunnissa. Kapina oli osa levottomuuksien aaltoa, joka pyyhkäisi Venäjän yli hävityn Japanin sodan 1904-05 jälkeen.

Savuttoman ruudin käyttöönotto aiheutti uuden rakennusvaiheen vuosisadan alussa. Linnoituslaitteet rakennettiin betonista ja mielellään maan alle. Näitä uutuuksia toteutettiin Viaporin kolmannessa rakennusvaiheessa. Juuri ennen 1. maailmansotaa vanhat varustukset korvattiin uudella meripuolustuslinjalla, joka sai nimen "Pietari Suuren merilinnoitus". Tarkoituksena oli sulkea koko Suomenlahti järeillä pattereilla, jotka sijoitettiin Suomen ja Viron rannoille.

Itsenäisyyden aika

12.5.1918 nostettiin Suomen lippu salkoon Kustaanmiekalla valtionhoitaja Svinhufvudin ja senaatin läsnä ollessa. Samalla linnoitus sai nimen Suomenlinna. Muuten vuosi oli synkkä linnoituksen historiassa. Kansalaissodan jälkeen maassa oli n. 80 000 vankia. Tyhjään Suomenlinnaan perustettiin vankileiri, joka oli suurimmillaan keskikesällä, jolloin vankien lukumäärä oli n. 8 000. Leiri lakkautettiin kevättalvella 1919.

Vuodet 1919-73 Suomenlinna oli suomalainen varuskunta. Siellä oli sekä jalkaväkeä että rannikkotykistöä, ilmatorjuntayksikkö ja sukellusvenelaivue. 2. maailmansodan jälkeen joukko-osastot vähitellen siirtyivät pois Merisotakoulua lukuun ottamatta. 1.7.1973 Suomenlinna sai siviilihallinnon, jota toteuttaa erityinen hoitokunta. 225-vuotinen sotilaallinen ajanjakso oli loppunut.

Takaisin