Pääsivu
Historia
Aikajana
Hallitsijat
Linnat
Lippu
Raha
Kirkko
Tietovisa
Sanasto
Linkit
Lähteet
Sivukartta
Palaute
Vallanvaihtuminen ei aiheuttanut kirkolle suuta ulkonaista muutosta. Aleksanteri I vahvisti mm. maan uskonnon Porvoossa 1809. Täten vuoden 1686 kirkkolaki jäi voimaan. Piispa Tengströmistä tuli keisarin neuvonantaja monissa maata koskevissa asioissa. Suomen senaatin yhteyteen perustettiin kirkollistoimikunta. Vanhan Suomen ortodoksiset seurakunnat jäivät Pietarin hiippakuntahallituksen alaisuuteen alueen suuriruhtinaskuntaan liittämisen jälkeen. Vuonna 1827 keisarillinen asetus avasi tien ortodokseille siviili- ja sotilasvirkoihin. 1817 uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlien aikana Turun hiippakunta julistettiin arkkihiippakunnaksi.
Vallan vaihtumisen jälkeenkin Suomessa oli kaksi kirkkohallinnollista aluetta, hiippakuntaa. Molemmat laajenivat alueellisesti. Turun hiippakunta oli maan johtava hiippakunta ja kaksi kolmasosaa seurakunnista oli sen alueella. Vuoden 1829 sensuuriasetus määräsi hengellisen kirjallisuuden valvonnan tuomiokapitulien tehtäväksi. Piispa Tengström perusti mm. teologisen seminaarin Turun akatemian yhteyteen. Lisäksi hän laati papiksi aikovien yliopisto-opiskelusta ohjeiston. Papisto ja opettajat muodostivat saman yhden oppisäädyn. Opettajilla oli mahdollisuus siirtyä pappisuralle ja heillä oli keskeinen asema kirkon ylimmässä hallinnossa. Koulu kuului hallinnollisesti kirkon alaisuuteen ja se palveli opetussisällössä suuressa määrin kirkon tarpeita.
Suomen Pipliaseura
Vuonna 1843 syntyi uusi koulujärjestys, jonka jälkeen piispa valvoi tuomiokapitulin kanssa kouluja. Uusi koulujärjestys lisäsi muiden kouluaineiden määrää. Suomen Pipliaseura on varhaisin kirkollinen yhdistys, joka perustettiin 1812. Seuran ensimmäinen tehtävä oli lievittää pulaa Raamatuista, joiden levittämiseen papisto antoi tukensa. Vuonna 1815 julkaistiin Uusi testamentti ja pari vuotta myöhemmin koko Raamattu. Vuoden 1817 lopussa keisarillinen päätös asetti neljä komiteaa virallisten kirjojen ja kirkkolain uudistamiseksi. Kirkkokäsikirjan uudistus ei tuottanut tulosta ja vuoden 1693 käsikirja oli voimassa vuosisadan loppuun asti. 1826 saatiin alustava luonnos kirkkolaista. Vuosikymmen myöhemmin julkaistiin 752 virren kokoelma.
Keskeisenä opetus- ja kuulustelutilaisuutena toimi papiston pitämät lukukinkerit. Vuonna 1817 Porvoon synodaalikokous totesi, että lukkarin antama lukemisen alkuopetus oli maksutonta. Koulumestari palkattiin lukkarin tilalle, mikäli tämä ei pystynyt opetusta tekemään.
Herännäisyys
Heränneisyyden leviäminen lisäsi niihin kohdistunutta mielenkiintoa. Herännäisyyttä arvostelivat lehdissä 1830-luvulla mm. Elias Lönnrot ja J.L. Runeberg. Lönnrot arvosteli mm. herännäisten tapaa erottua muista sekä kaiken "maallisen" halveksintaa. Herännäisyyden saama kannatus aiheutti huolta myös hallitusvallassa. Nikolai I:n aikana herätysliikkeisiin kohdistui epäilys siitä, että niihin liittyi yhteiskunnallista kumouksellisuutta. Niin kutsuttu yliopistopietismi oli aluksi viranomaisten tarkkailun alaisena. Prokuraattorin kehotus 1830-luvun lopulla johti oikeudenkäynteihin Pohjanmaalla heränneitä vastaan. Alioikeudet antoivat tuntuvia tuomioita syytetyille, mutta tuomiot kuitenkin lievenivät.
Kunnallis- ja kirkkohallinto
Vuonna 1857 Suomen Talousseura asetti komitean pohtimaan pitäjänhallintoa. Krimin sodan jälkeen syntyi keskustelua paikallisen hallinnon uudistamisesta. Komitean tehtävänä oli papiston vapauttaminen kunnallisista tehtävistä sekä kehittää pitäjähallintoa pitäjäkokouksen pohjalta. Pari vuotta myöhemmin senaatti asetti komitean kunnallishallinnon uudistamiseksi. Komitea ehdotti kunnan ja seurakunnan hallinnon erottamista. Ehdotus sai yleisesti positiivisen vastaanoton. Asiaa käsiteltiin vuosien 1863-64 valtiopäivillä. Keisari antoi 6.2.1865 vahvistavan asetuksen määräajalla. Se siirsi papiston pois keskushallinnosta, tosin vapaaehtoiset jatkoivat toimintaansa niissä. Senaatin esitys tuli valtiopäiville 1872 ja se hyväksyttiin seuraavana vuonna. Köyhäinhoito ja kansanopetus siirtyivät kaupunkien viranomaisille.
Arkkipiispa Bergenheim käynnisti kirkollisten komiteain toiminnan uudelleen vuonna 1851. Kolme vuotta myöhemmin kirkkolakiehdotuksen valmistelu siirtyi Frans L. Schaumanille. Hänen tehtäväjakohahmotelma ja kirkon sisäinen itsenäisyys edellyttivät sitä, että kirkolla tuli olla oma lakia säätävä synodi. Vuonna 1863 Schauman sai lakiehdotuksen valmiiksi ja kirkkolain pitäisi koskea vain evankelis-luterilaista kirkkoa. Lisäksi hän toivoi maallikkojen vastuun kasvattamista kirkon sisäisessä hallinnossa. Valtion ja kirkon väliseen suhteeseen Schauman ei halunnut kajota. Kirkkolakikomitea hyväksyi hänen ehdotuksen. Vuonna 1867 ehdotus kohtasi kritiikkiä, mutta läpäisi papiston ja valtiopäivien käsittelyn pienin muutoksin. Kirkkolakikomitean aniomus eriuskolaista ei toteutunut. Hallitsija vahvisti kirkkolain 9.12.1868.
Tuomiokapituli ja kirjauudistuksia
Vuonna 1847 keisari määräsi senaatin laatimaan ehdotuksen arkkihiippakunnan kahtia jakamisesta. Kolme vuotta myöhemmin vahvistettiin Kuopion hiippakunnan perustaminen. Siihen kuuluivat Oulun ja Kuopion läänit. Vuonna 1870 lehtorikapitulista tuli uusi tuomiokapituli. Piispa toimi edelleen puheenjohtajana, mutta jäsenistöön tuli kolmivuotiskaudeksi papiston valitsemat kaksi asessoria. Tuomiokapitulien painopiste siirtyi seurakuntaelämän toimintoihin. Niiden tehtävät liittyivät seurakuntien toimintaan, talouteen ja kansanopetukseen. Vuodesta 1872 alkaen valtiopäivillä pappissäätyyn kuuluivat papisto, yliopiston edustajia sekä koulunopettajia.
Kirkkoherra Carl Josef Etlander sai tehtäväkseen laatia käsikirjaehdotus, joka valmistui vuonna 1857. Pari vuotta myöhemmin se otettiin koekäyttöön. Parin vuosikymmenen kuluttua se tuli kirkolliskokouksen tutkittavaksi. 1850-luvulla myös virsikirjaa ryhdyttiin uudistamaan. J.L. Runeberg sai ensimmäisenä valmiiksi ehdotuksen vuonna 1856. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana julkaistiin useita virsikirjaehdotuksia. Kirkolliskokous asetti vielä yhden komitean pohtimaan asiaa. Vasta vuonna 1886 hyväksyttiin suomenkielinen virsikirja. Raamatunkäännös osoittautui myös yhtä pitkäksi projektiksi. Kappalaineen A.W. Ingman aloitti työn 1855. Komiteatyöskentelyyn siirtyminen siirsi uuden raamatunkäännöksen saamisen 1900-luvulle.
Uudet pastoraatit
Vuosina 1856-1868 senaatille tuli käsittelyyn 168 uuden pastoraatin perustamiseen liittyvää aloitetta. Ne koskivat suuria seurakuntia Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. 1870-luvun lopulle tultaessa maahan perustettiin 130 uutta kirkkoherrankuntaa maahan. Kunnallishallinnon itsenäistyminen vähensi mielenkiintoa korkolliskokousta kohtaan. Kirkkolain myötä kirkkoneuvostosta tuli kirkkoneuvostoa valmisteleva elin, joka pani toimeen sen päätöksiä.
1880-luvulla kiistakysymyksenä oli mm. oikeus perustaa kirkkokuntia maahan. Varhaisin Suomeen levinnyt eriuskoliike oli baptismi 1850-luvulla Ahvenanmaalla. Sen tukialueeksi tuli seuraavalla vuosikymmenellä Etelä-Pohjanmaa. Rannikolle levisi samoihin aikoihin myös metodismi ja vapaakirkollisuus.
Pyhäkoulut
Vuonna 1895 maahan perustettiin Savonlinnan hiippakunta. Se käsitti Mikkelin ja Viipurin läänit sekä osan Kuopion lääniä. Kuopion hiippakunnan keskuspaikka siirrettiin Kuopiosta Ouluun 1899. Vuonna 1891 aloitettiin järjestämään tuomiokapitulien yhteisiä kokouksia. 1870-luvulla uudistettiin yliopistollista teologiakoulutusta. Tiedekunnan ohjelmaan liitettiin preliminääritutkinto vuonna 1886. Tutkintoon kuului mm. kreikkaa, hepreaa sekä kuulustelut uskonnon- ja kulttuurihistoriassa. Toimikunta laati säännöt Suomen evankelis-luterilaisen sunnuntaikoulu-yhdistykselle, mitkä senaatti vahvisti toukokuussa 1887. Yhdistyksen perustava kokous pidettiin Tampereella vuonna 1888. Pyhäkoulun tehtävänä oli pääasiassa toimia lasten hartauskokouksena. Yhdistykselle perustettiin paikallisyhdistyksiä. Muutamassa vuodessa Porvoon ja Kuopion hiippakunnissa oli noin 3 400 pyhäkoulua.
Takaisin