Pääsivu
Historia
Aikajana
Hallitsijat
Linnat
Lippu
Raha
Kirkko
Tietovisa
Sanasto
Linkit
Lähteet
Sivukartta
Palaute
Karoliininen kirkkolaki
Kirkko-oikeus 1600-luvulla perustui vuoden 1571 kirkkojärjestykseen. Sitä täydennettiin hiippakunnallisilla säädöksillä. Kuninkaallisilla asetukset kuuluivat myös uskontolainsäädäntöön. Vuonna 1655 uskontosääntö määritteli uskonnonharjoituksen rajoja. 1634 hallitusmuoto määritteli luterilaisen uskon pakolliseksi valtakunnanuskonnoksi. Vuonna 1682 papisto jätti kirkkolakiehdotuksen, mistä tuli neljä vuotta myöhemmin karoliininen kirkkolaki. Lain lopullisen pohjatekstin laati kuninkaan toimikunta, jossa ei ollut lainkaan pappeja.
Valtakunnan papisto sai teokraattiset käsityksensä pääosin saksalaisesta teologiasta. Parhaimmat kuningasta luonnehtivat teokraattiset ilmaisut olivat Vanhasta testamentista. Sitä kautta johdettin aatos kuninkaasta maallisena jumalana. Vuonna 1693 hyväksyttiin valtiopäivillä suvereniteettijulistus. Papiston suosima yksinvaltius vähensi aatelin valtaa. 1680-luvulla reduktio tuhosi patronaattioikeuksia. Peruutetuista läänityksistä tuli pitäjiä, joissa kuningas nimitti kirkkoherran. Samana vuonna annettiin pastoraalitutkintoasetus ja papiston kelpoisuuden tarkisti piispa.
Kirkkoneuvoston asema heikkeni uuden kirkkolain jälkeen. Neuvoston tilalle nousi osin pitäjäkokous. Kullekin oli kirkossa paikka yhteiskunnallisen aseman perusteella. Tilan puutetta helpottamaan rakennettiin kirkkoihin lehtereitä. Kirkkolaki vakiinnutti käytännön kirkollisia toimituksia. Valvojaiset laki kielsi. Piispan puuttumisesta huolimatta hautaaminen kirkon lattian alle lisääntyi vuosisadan lopulla. Viipurin hiippakunnassa ortodoksikalmistot olivat käytössä.
Isonviha
Vuonna 1713 annettujen ohjeiden mukaan vähintään yhden papin piti huolehtia jumalanpalvelus-elämästä seurakunnassa. Miehitysaikana levottominta oli vuoteen 1716 asti. Kirkon toiminta ei keskeytynyt ison vihan aikana. Venäläiset velvoittivat pappeja myös muihinkin tehtäviin. Avoimiin pappisvirkoihin nimitettiin myös ylioppilaita ja teinejä. 1710-luvun puolivälissä noin 35 prosenttia viroista oli täyttämättä. Viipurin hiippakunnassa kaksi seurakuntaa lakkasi kokonaan. Ahvenanmaa oli lähestulkoon papiton.
Rauhan jälkeen Herman Witte valittiin uudeksi piispaksi. Monen virkoja sodan aikana hoitaneen sallittiin jäävän vakinaisiksi viranhaltijoiksi. Valtiopäiville piispoilla oli oikeus päästä pappissäädystä. Tarpeen vaatiessa tuomiokapituli valitsi piispan tilalle edustajan. Tuomiokapitulin asema selkiintyi 1700-luvulla, mutta niiden tuomio-oikeus heikkeni. Papiston kurinpitoasioissa kapituli sai antaa varoituksia tai erottaa muutamaksi kuukaudeksi. Vuonna 1739 papinvaali-asetuksella kuninkaanpitäjien kirkkoherran vaaleissa äänestettiin yhtä ehdokasta kolmesta. Asetus vuodelta 1748 määräsi pastoraalitutkinnon pakolliseksi hakeuduttaessa pastoraatteihin.
Vuoden 1747 valtiopäivillä suomalaiset saivat rahaa uuden raamattulaitoksen painattamiseen. 4 500 kappaleen painos ilmestyi vuonna 1758. Kun se oli myyty loppuun aloitettiin valmistelutyö uudelleen. Niin sanottu Vanha kirkkoraamattu ilmestyi 1776 yli 9 000 kappaleen painoksena.
Uudenkaupungin rauhan jälkeen suurin osa ortodokseista jäi Venäjän puolelle. Tämä merkitsi käännyttämistoimien päättymistä ja venäläisyyden voimistumista. Liperissä ja Ilomantsissa oli 1750 -luvulla vain tuhat ortodoksia. Ortodoksiseurakuntien valvonta kuului Porvoon piispalle. Pappien puutteellinen kielitaito oli esteenä, ettei ortodoksipapit toimittaneet kirkonmenoja suomeksi. Ortodoksien juhlakalenteri yritettiin luterilaistaa.
Vuonna 1741 poistettiin apostolienpäivät pyhäinpäivien joukosta, mutta ne palautettiin kalenteriin myöhemmin uudelleen. 1772 muokattiin kirkkovuotta, minkä jälkeen se on säilynyt samanlaisena pitkän aikaa. Tuolloin pudotettiin 23 pyhäpäivää pois ja kiirastorstai tuli arkipäivälle. Joulusta ja pääsisäisestä tehtiin kaksipäiväisiä juhlia. Lounais-Suomessa kirkon lattian alle hautaaminen oli yleistä isonvihan jälkeen. Vuosisadan lopulla se harvinaistui ja se kiellettiin vasta vuonna 1822.
Kustavilainen aika
Yksityisten henkilöiden uskonnonharjoittaminen oli tarkoin määritelty, Lähetystöissä oli kuitenkin katolisten kappeleita. Katolilaiset saivat rakentaa Tukholmaan 1740 -luvulla oman kirkon. Vuonna 1781 annettiin uskonnonvapauslaki. Se salli uskonnonharjoitusoikeuden kristillisiin uskontokuntiin ja kirkkoihin kuuluneille. Luterilaisille ei annettu oikeutta siirtyä toiseen uskontokuntaan. Viisi vuotta myöhemmin Kustaa III perusti kirkollisasian valmistelukunnan.