Suomen vai Venäjän laki

Pääsivu
Historia
Aikajana
Hallitsijat
Linnat
Lippu
Raha
Kirkko
Tietovisa
Sanasto
Linkit
Lähteet
Sivukartta
Palaute

Yleisvaltakunnalliset lait

Puolan kapina 1863 nosti Venäjällä esiin vaatimuksen keisarikunnan tiiviimmästä yhtenäistämisestä. Kun Saksa yhdistyi vuonna 1871 keisarikunnaksi, Euroopassa alkoi suurvaltojen välinen kilpavarustelu. Venäjä ja Saksa ajautuivat vastakkaisiin suurvaltablokkeihin. Pelko Saksan hyökkäyksestä Suomen kautta lisäsi paineita Suomen liittämiseksi kiinteämmin muuhun valtakuntaan.

Venäjällä vahvistui oppi yhtenäisestä ja jakamattomasta Venäjän valtakunnasta. Samaan aikaan levisi Suomessa oppi Suomen valtiosta, joka ei kuulunut Venäjän valtioon vaan oli pelkästään unionisuhteessa siihen. Tästä ristiriidasta johtui sortovuosien nimellä tunnettu konflikti.

Vuonna 1898 Nikolai II nimitti Suomen kenraalikuvernööriksi lujatahtoisen Nikolai Bobrikovin. Ensimmäisenä toimenaan Bobrikov ryhtyi sulauttamaan Suomen armeijaa Venäjän sotalaitokseen. Kun valtiopäivät eivät siihen suostuneet, keisari antoi 1899 helmikuun manifestina tunnetun julistuksen. Sen perussisältö oli, että yleisvaltakunnallisiksi luokitellut lait oli säädettävä Venäjän perustuslakien mukaisessa järjestyksessä. Suomen valtiopäiville jäi niihin vain lausunto-oikeus, joka ei sitonut Venäjää mitenkään.

Suomalaiset kokivat helmikuun manifestin äkilliseksi kostoiskuksi ja valarikoksi, jolla keisari petti Suomelle antamansa hallitsijan vakuutuksen. Manifestin nojalla säädettiin vain yksi laki, vuoden 1901 asevelvollisuuslaki, jota varten koko manifesti oli laadittukin. Suomen vuonna 1878 perustettu armeija lakkautettiin ja suomalaiset määrättiin asepalvelukseen Venäjän armeijaan. Vuonna 1905 asevelvollisuuskutsunnat lopetettiin ja Suomesta alettiin kerätä Venäjälle veroa, jota täällä kutsuttiin sotilasmiljooniksi.

Suomalaisten oikeustaistelu

Suhtautuminen venäläistämispolitiikkaan jakoi Suomessa poliittisen kentän kahtia, myöntyvyyslinjan ja vastarintalinjan kannattajiin. Jälkimmäisiä kutsuttiin myös perustuslaillisiksi. Myöntyvyyden kannalla olivat vanhasuomalaiset, vastarintaan asettuivat nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset.

Perustuslaillisten mielestä laittomuuksiin oli vastattava passiivisella vastarinnalla. Osa virkamiehistä kieltäytyi panemasta toimeen laittomina pitämiään määräyksiä. Bobrikov hankki keisarilta itselleen diktaattorin valtuudet, jotka tekivät mahdolliseksi niskuroivien virkamiesten maastakarkoitukset.

Kaikki eivät tyytyneet passiiviseen vastarintaan vaan ryhtyivät suoraan toimintaan. Vuonna 1904 perustetun aktiivisen vastustuspuolueen näyttävin teko oli vihatun Bobrikovin murha saman vuoden kesällä. Surmatyön tekijä, senaatin virkamies Eugen Schauman, ampui tekonsa jälkeen myös itsensä.

Suomen työväenpuolue, joka vuosisadan alussa oli vielä jäsenmäärältään vähäinen ja vailla vaikutusmahdollisuuksia, vastusti venäläistämispolitiikka jyrkästi. Vuonna 1903 pidetyssä Forssan puoluekokouksessa työväenpuolue muutti nimensä sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi ja omaksui saksalaisen esikuvan mukaisen radikaalin sosialistisen ohjelman.

Suurlakko

Venäjän jäätyä alakynteen Japania vastaan käydyssä sodassa 1904-1905 Pietarissa puhkesi suurlakko lokakuussa 1905. Keisari joutui luopumaan täydellisestä itsevaltiudesta. Lainsäädäntövaltaa siirrettiin kansanedustuslaitokselle, duumalle, ja samalla kansalaisvapauksia laajennettiin.

Suurlakko levisi nopeasti myös Suomeen. Se oli alkuvaiheessa selvästi kansallislakko, sillä siinä olivat mukana kaikki kansalaispiirit. Yhteisenä tavoitteena oli palauttaa ennen helmikuun manifestia olleet lait ja oikeudet. Viikon kestäneen lakon aikana työväenliike ja porvarilliset ryhmät ajautuivat kuitenkin eri teille. Sosiaalidemokraatit vaativat kutsuttavaksi koolle kansalliskokouksen, joka säätäisi maalle uudet perustuslait. Lainsäädäntövalta oli siirrettävä yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitulle eduskunnalle. Nämä vaatimukset kiteytyivät selkeimmin Tampereella hyväksyttyyn Punaiseen julistukseen. Se olisi toteutuessaan merkinnyt avointa kumousta keisaria vastaan.

Perustuslailliset vierastivat aluksi sosiaalidemokraattien vaatimusta yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Vanhasuomalaiset suhtautuivat siihen suopeammin ja esittivät, että säätyvaltiopäivät luovuttaisivat päätösvallan väliaikaisesti kansalliskokoukselle, joka laatisi uuden valtiopäiväjärjestyksen. Kaikki ryhmät olivat joka tapauksessa sitä mieltä, että säätyvaltiopäivistä oli luovuttava.

Suurlakko päättyi keisarin antamaan marraskuun manifestiin, jolla venäläistämistoimet keskeytettiin. Lisäksi määrättiin ylimääräiset valtiopäivät kutsuttavaksi koolle valmistelemaan kansanedustuslaitoksen uudistamista.

Yksikamarinen eduskunta

Marraskuun manifestiin sisältynyt lupaus kansanedustuslaitoksen uudistamisesta lykkääntyi kevääseen 1906. Lopputulos oli aikansa radikaalein koko Euroopassa: Suomi harppasi suoraan nelisäätyisistä valtiopäivistä yksikamariseen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavaan eduskuntaan. Eduskunnan 200 kansanedustajaa valittiin joka kolmas vuosi välittömillä vaaleilla. Äänioikeus oli kaikilla 24 vuotta täyttäneillä kansalaisilla.

Äänioikeutettujen määrä 2,8 miljoonan asukkaan Suomessa laajeni kymmenkertaiseksi, yli 1,2 miljoonaan. Merkittävää oli, että naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden yhtä aikaa miesten kanssa.

Yksikamarisuus aiheutti epäilyjä vanhoillisissa piireissä. Eräänlaiseksi ylähuoneen korvikkeeksi eduskuntaan perustettiin suuri valiokunta, jonka tuli käsitellä kaikki lakiesitykset ennen niiden lopullista hyväksymistä. Liiallisen radikalismin taltuttamiseksi valtiopäiväjärjestykseen otettiin myös tiukat määräenemmistösäädökset: perustuslakeja voitiin muuttaa samoilla valtiopäivillä vain 5/6:n enemmistöllä, joka vaadittiin asian kiireelliseksi julistamiseen. Kaksilla valtiopäivillä perustuslakien muuttamiseen vaadittiin 2/3:n enemmistö. Eduskuntauudistuksen käytännön merkitystä vähensi kuitenkin ratkaisevasti se, että parlamentarismi eli hallituksen riippuvuus eduskunnan luottamuksesta ei toteutunut. Lakien vahvistaminen jäi edelleen hallitsijasta riippuvaiseksi.

Puolueet olivat aikaisemmin olleet lähinnä sanomalehtien ympärille ryhmittyneitä klubeja, mutta nyt niiden oli muututtava vaali- ja ääntenkeräysorganisaatioiksi. Suomeen muodostui viisi pääpuoluetta: vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset, ruotsalaiset (myöhemmin Ruotsalainen kansanpuolue, Svenska Folkpartiet), sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto, joka syntyi 1906 itsenäisen viljelijäväestön puolueeksi.

Ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa keväällä 1907 äänestysprosentti kohosi yli 70:n. Suurimmaksi puolueeksi kohosi SDP (80 paikkaa), vanhasuomalaiset olivat toisena (59 paikkaa).

Eduskunnan edustajapaikat puolueittain 1907-17

	Rkp	Sp	Nsp	Ml	Ktvl	Sdp	Kp	Osanotto %

1907	24	59	26	9	2	80	-	70,7
1908	24	55	26	10	2	83	-	64,4
1909	25	48	29	13	1	84	-	65,3
1910	26	42	28	17	1	86	-	60,1
1911	26	43	28	16	1	86	-	59,8
1913	25	38	29	18	-	90	-	51,1
1916	21	33	23	19	1	103	-	55,5
1917	21	32	24	26	-	92	5	69,2

Rkp = ruotsalainen kansanpuolue Ml = maalaisliitto Sp = suomalainen puolue Ktvl = kristillinen työväenliitto Nsp = nuorsuomalainen puolue Sdp = sosiaalidemokraattinen puolue Kp = kansanpuolue

Uusi sortokausi

Suurin toivein alkanut eduskunnan lainsäädäntötyö tukehtui käytännössä lähes kokonaan, kun keskeytyksissä ollut Venäjän yhtenäistämispolitiikka alkoi 1908 uudelleen. Keisari hajotti eduskunnan liki joka vuosi. 1908-16 Suomessa pidettiin peräti kuudet eduskuntavaalit.

Vuonna 1910 keisari vahvisti lain yleisvaltakunnallisesta lainsäädäntöjärjestyksestä. Yleisvaltakunnallisista laeista tärkeimpiä oli 1912 säädetty yhdenvertaisuuslaki, jolla Venäjän kansalaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla oli. Suunniteltua suurta venäläistämisohjelmaa ei ehditty kuitenkaan toteuttaa ennen kuin Venäjä joutui elokuussa 1914 sotaan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan.

Suomikin julistettiin sotatilaan. Normaalit eduskuntavaalit pidettiin kuitenkin vuonna 1916. SDP sai 103 paikkaa ja saavutti ehdottoman enemmistön eduskunnassa. Aluksi tällä ei ollut suurtakaan merkitystä, sillä poliittinen toiminta oli sotatilan vuoksi miltei pysähdyksissä.

Suomen teollisuudelle maailmansota oli korkeasuhdanteen aikaa. Etelä-Suomea alettiin linnoittaa Saksan hyökkäyksen varalta rakentamalla vallituksia ja bunkkereita. Linnoitustyöt työllistivät kymmeniätuhansia suomalaisia. Venäjän varustaminen ja markkinat olisivat nielleet paljon enemmänkin kuin Suomen teollisuus pystyi valmistamaan. Toisaalta sota tyrehdytti tuonnin lännestä. Vuonna 1917 elintarviketilanne heikkeni, ja monista peruselintarvikkeista, varsinkin jauhoista ja sokerista, oli pulaa.

Maailmansodan puhkeaminen herätti Suomessa turhiksi jääneitä toiveita sortokauden päättymisestä. Kun Venäjän sotamenestys oli heikko, aktivistit katsoivat, että nyt oli hyvä tilaisuus irrottaa Suomi Venäjästä. Syksyllä joukko ylioppilaita perusti jääkäriliikkeen. Sen tarkoituksena oli hankkia Suomelle oma kansallinen vapautusarmeija. Kun Ruotsi kieltäytyi auttamasta jääkäreitä, nämä kääntyivät Saksan puoleen. Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana noin 2 000 nuorta suomalaismiestä lähti laittomasti Saksaan ja palveli Preussin 27. kuninkaallisessa jääkäripataljoonassa.

Suomen itsenäistymisen ajatus, joka vuosien 1917-18 tapahtumien jälkeen näyttää kirkkaalta ja johdonmukaiselta, ei ollut aikalaisten mielessä lainkaan yhtä selvänä. Ennen vuotta 1917 yhdelläkään poliittisella puolueella ei, pientä aktivistiryhmää lukuun ottamatta, ollut selkeänä tavoitteenaan Suomen täydellinen itsenäistyminen.

Takaisin