Kirpeä, tammikuinen pakkasilma nipisteli kasvojani. Olo oli tokkurainen - olihan tässä valvottu lähestulkoon koko yö. Hevoset täytyi kuitenkin ruokkia, oli sitten juhlinut uuttavuotta tai ei. Työnsin kädet kainaloihini lämpeämään kun astuin sisään pimeään talliin.

Tiesin heti, että kaikki ei ollut hyvin. Hevoset hirnuivat levottomina, mutta sitä yhtä, niin tuttua hirnahdusta en kuullut. Ryntäsin karsinallesi, ja siellä sinä makasit. Vielä elossa, mutta lähellä kuolemaa. Kyyneleet kostuttivat silmäni kun näin apua anovan katseen lempeissä silmissäsi. Avasin karsinan oven, istuin kuivikkeiden sekaan ja nostin raskaan pääsi syliini. Siinä me istuimme - sinä ja minä, kunnes suljit samettiset silmäsi ja päästit viimeisen rauhallisen henkäyksen.

Ensimmäinen virtuaalihevoseni Canel - tuttavallisenmmin Kalle - nukkui ikiuneen kunnioitettavassa 33 vuoden iässä, omassa karsinassaan. Lempeä vuonis-vanhus kuoli 1. tammikuuta, nähtyään vuoden 2005. Kalle on ollut kärsivällinen opettaja joka on kestänyt kaikki möhläilyni, antaen aina kaiken anteeksi. Säyseä ori ei jättänyt maailmaan jälkeläisiä ja kierretyt kisat ovat olleet yhteistä hauskaa, eikä niitä tarvitse mainita täällä. Kiitos kaikesta.

Kallen kuvan © Gupsy Horses