Erikoinen aine

Nimi: Erikoinen aine
Kirjoittaja: Lelle
Beta: Schwan
Genre: femslash
Paring: Hermione/McGarmiva
Ikäraja: R
A/N: Ensimmäinen femslashini. Palautetta saa antaa, mutta älkää lyökö... Ainakaan kovinkaan lujaa *hymy*
----------------

Katse harhaili läksypinosta ikkunaan ja takaisin. Ulkona satoi ja pisarat rummuttivat tasaisesti, hieman jopa unettavasti lasia. Haukotus karkasi hänen huuliltaan. Jostain kaukaa kuului ukkosen jyrinä, mutta salamoita ei voinut ainakaan vielä havaita.
Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun läksyjen tekeminen tuntui niin vastenmieliseltä. Pimeyden voimilta suojautumista, taikaliemiä, muodonmuutosta, numerologiaa –. Tuvan suuri kaappikello löi hiljaa kolmesti. Muut olivat jo aikoja sitten painuneet makuusaleihinsa nukkumaan. Muut, jotka eivät ottaneet stressiä kotitehtävistään. Muodonmuutoksen aine oli edelleen kirjoittamatta, muut läksyt olivatkin jo valmiina, vaikka lojuivatkin pitkin pöytää sekavana röykkiönä. Lattialla oli tusinoittain rypistettyjä pergamentteja, mitä myöhäisemmäksi ajankohta oli mennyt, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tekstit olivat joutaneet lattialle. Ajatukset eivät millään pysyneet kasassa, ne harhailivat sinne tänne, kuin päättömät kanat. Turhautuneena hän laski sulkakynänsä pergamentin viereen ja hieroi pimeässä siristelystä väsyneitä silmiään.
Tästä ei tule yhtikäs mitään.
 Irvistelleen hän nosti kynän taas ylös ja raapusti sanoja paperille. Tuntui niin idioottimaiselta kirjoittaa jotain kirottua ainetta keskellä yötä. Pakko kuitenkin yrittää.

** **

”Herää, Herm, herää.” Vaativat kädet ravistelivat häntä.
”Oletko taas tehnyt koko yön läksyjä?” mitä ilmeisemmin Ron oli päättänyt saada hänet nousemaan sillä samaisella hetkellä, sen verran vaativaksi töniminen kävi. Haukotellen hän nosti päänsä ylös pöydältä, yksi niistä pergamenteista, joiden päällä hän oli nukkunut, oli liimautunut hänen otsaansa. Nopeasti hän nappasi paperin ja silmät ristissä tutkaili tekstiä. Noin kuusi ensimmäistä riviä kuulostivat jollain tapaa järkeenkäyviltä, sen sijaan niiden jälkeen olikin vain pelkkää siansaksaa. Hänen muodonmuutoksen aineensa. Ja kun tämä vielä oli mennyt lupaamaan McGarmivalle jotakin erikoista. Paniikki kasvoi hänen sisällään, mitä ihmettä hän tekisi? Uutta hän ei millään ehtisi kirjoittamaan. Pojilla tuskin olisi mitään kopioitavaksi kelpaavaa, kaiketi he olivat olettaneet saavansa kopioida hänen ainettaan. Aineen, jota ei edes oltu kirjoitettu.
”Ala tulla jo, Herm, myöhästymme kohta aamiaiselta.”
Oliko kello jo niin paljon? Nyt tyttö oli itsensä lisäksi vihainen jo Ronillekin. Eikö se pahkapää ollut voinut herättää häntä yhtään aiemmin. Ripeästi hän keräsi kaikki tarpeellisimmat tavaransa ja suuntasi poikien perään.

Suuressa Salissa oli täysi tohina päällä, kun he saapuivat sinne. Suurin osa oppilaista oli jo lähdössä pois, mutta Rohkelikkojen pöydässä istuskeli vielä muutama heidän tovereistaan. Hermione huomasi heti pöytään päästessään, että McGarmiva oli jo lopettelemassa aamupalaansa. Nyt olisi hyvä hetki toimia. Hätäisesti hän nappasi muutaman uunituoreen juustosarven pöydällä olevasta kulhosta. Jos vaikka ehtisi syödäkin ne joskus myöhemmin, mutta tuskinpa. ”Menkää te edeltä Kalkaroksen tunnille.”
Ron katsoi kummissaan hänen peräänsä, kun Hermione riensi kohti opettajien pöytää. Poika tarkkaili ystäväänsä sivusilmällä siihen asti, kunnes tämä oli poistunut Salista professorin vanavedessä.

** **

Minerva sulki oven heidän takanaan. Liukuvin askelin hän vetäytyi täydellisessä ojennuksessa olevan työpöytänsä taakse istumaan. Rauhaisalla äänellä hän kehotti tyttöä istumaan, vaikka häntä polttelikin jo halu päästä asioissa eteenpäin.
”Neiti Granger, teillä oli siis ongelmia kotitehtävien tekemisessä.” Toteamus oli tarkoitettu pyynnöksi. Hermione oli jo selittänyt, miten aineen kanssa oli käynyt ja nyt hän halusi nähdä kyseisen, tytön mieltä vaivaavan aineen. Hermione ojensi pöydän yli rypistyneen ja hieman tahriintunenkin pergamentin, jota professori alkoi välittömästi tutkia.
Hieman ällistyneenä naisen kulmakarvat kohosivat ja hän luki ääneen mitä paperille oli raapustettu epäselvällä käsialalla.
”Alruuna on voimakas ihmissusi. Muuttuu täysikuun kurpitsa muotoaan.” Minerva katsoi oppilastaan lasiensa yli, outo ilme kasvoillaan. ”Tämä ei kuulosta erikoisen onnistuneelta aineelta.” Hän painotti vahvasti sanaa onnistuneelta. Tyttö oli luvannut hänelle erikoisen aineen ja sitä tämä oli, ehdottomasti. Valitettavasti se oli samalla myös kaukana hyvästä aineesta, kaukana tasosta mitä toinen normaalisti kirjoitti.
”Voinko korvata tämän?” hermostuneena tyttö väänteli sylissään lepääviä käsiään. Hän ei missään tapauksessa halunnut, että hänen muodonmuutoksen numeronsa tippuisi tällaisen kömmähdyksen takia. Hitaasti nainen laski paperin pöydälle.
Voisiko hän kysyä? Kyllä, ei sitä koskaan voinut tietää. ”Mitä mieltä olet naisten välisestä rakkaudesta?” Hitaasti heidän katseensa kohtasivat ja Hermione näki monta avoinna olevaa kysymystä naisen katseessa. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mitä toinen tarkoitti. Ei, ei hän voinut, ei missään tapauksessa. Ajatuskin oli jo niin vastenmielinen, mutta silti. Vaivautuneena hän kiemurteli tuolissaan, mitä hän vastaisi. Ei kukaan kuitenkaan saisi asiaa selvillä ja jos hyvä numero riippui siitä niin –. Hyvä on. Lopulta tyttö myönsi itselleen luvan pelastaa numeronsa tällä tavalla, vaikka jokin hänessä vastustikin ajatusta hurjasti.
Hitaasti, kuin unessa hän käveli pöydän toiselle puolelle ja kumartui vapisten suutelemaan tuolilla istuvaa opettajaansa. Juuri, kun hänen huulensa olivat kohtaamassa toisen hivenen rohtuneita huulia, Minerva kuitenkin pysäytti hänet. ”Meillä ei ole aikaa tähän.” Lievästi pettyneenä Hermione avasi suunsa sanoakseen jotain, hän olisi ehdottomasti hoitaa tämän nyt pois alta ennen, kuin kaikki rohkeus asian suhteen hänestä katoaisi. Typertyneenä hän kuitenkin sulki suunsa tuntiessaan toisen painavan häntä vaativasti polvilleen. Kaavun työntäminen pois tieltä luonnistui Minervalta loistavasti, ilmeisesti hän oli puuhaillut tällä tavalla ennenkin. Siinä sitten Hermione oli, lattialla polvillaan, silmät suljettuina, miettimässä sitä, mitä oli seuraavaksi tekemässä. Tai mitä hänen ylipäätänsä tulisi tehdä. Missään hänen lukemassaan kirjassa ei oltu neuvottu, miten tällainen tilanne tulisi kunniakkaasti hoitaa. Nainen tunsi toisen kuuman hengityksen alushousujensa läpi ja odotti tämän seuraavaa siirtoa malttamattomana. Lopulta, iäisyydeltä tuntuneen ajan jälkeen Hermione varovaisesti, toisen hienoisella avustuksella riisui toimintaa haittaavat alushousut.
Nainen yritti rentoutua, haki tuolissaan parempaa asentoa, kuitenkaan sitä saavuttamatta. Jokainen hänen solunsa odotti toisen kosketusta. Jokainen hermo vastaanotettavaa. Hermostunut, kuuma hengitys vain pahensi tilannetta. Tuntiessaan viimein ja vihdoin toisen varovaiset ja erittäin epävarmat sormet hän murahti. Voi, tätä hän oli kaivannut. Kaikki kireys katosi hänen kehostaan. ”Kiirehdi, voi kiirehdi.” huokaus karkasi tahtomattaan hänen huuliltaan. Jos hän nyt vielä saisi tytön perääntymään malttamattomuudellaan, hän tulisi katumaan sitä ikuisesti. Mutta samassa Hermione tajusi, ettei tämä ollutkaan niin monimutkaista, kuin hän oli ajatellut. Vapiseva huokaus karkasi Minervan huulilta, kädet puristuivat tiukasti käsinojiin ja pää kallistui nautinnollisesti takakenoon, kun tyttönen aloitti käyttämään kieltään taitavasti, hyvin taitavasti.

Lopulta naisen koko keho vapisi, hengitys kulki lyhyinä vinkaisuina ja kasvojen lihakset nykivät holtittomasti. Hermione vetäytyi hitaasti kauemmas silmissään utuinen katse. Pikku hiljaa Minerva alkoi palautua. Tyttö oli vienyt tehtävänsä loistokkaasti loppuun asti ja johdattanut hänet aivan viime metreille saakka. Hitaasti tämä kömpikin jo ylös lattialta, kun Minerva yritti kohdistaa katsettaan tämän kasvoihin.
”Voit mennä kultaseni.” Huohottava hengitys tasaantui hetki hetkeltä. ”Älä anna Severuksen odottaa enempää, mutta kerro missä olit, niin luulen, että hän ymmärtää.” Kauhuissaan Hermione vilkaisi kelloaan, oliko se todellakin niin paljon. Hän oli myöhässä jo runsaasti tai ainakin riittävästi saadakseen huudot. Nopeasti hän koppasi pöydän kulmalle laskemaansa tavarapinon mukaansa ja lähti juoksemaan kohti tyrmiä. Puolimatkassa hän pysähtyi, kuin seinään. Toisen viimeiset sanat kummittelivat hänen alitajunnassaan todella häiritsevinä. Ne saattoivat merkitä vain sitä, että kaikki opettajat tiesivät. Kyllä, miten McGarmiva olisi muuten osannut ehdottaa jotain sellaista. Huokaisten hän jatkoi matkaansa. Tämä olisi ehdottomasti viimeinen kerta, kun hän tekisi tätä –samoin hän kyllä oli päättänyt jo Kalkaroksenkin jälkeen.

<<<<