Veitsen terällä

Pairing: Narcissa/Lily
Rating: lievä R
Genre: angstia ainakin piti tulla

A/U: Kiitokset haasteesta Anna-Liisalle *kumartaa sille*
Älkää kysykö mistä tuo nimi tulee *nauraa* se tuli vain yhtäkkiä mieleeni.
Toinen femeni, nautin tämän kirjoittamisesta todella paljon. Muutamassa kohtaa ajatukset tökkivät ja niiden kirjoittamiseen meni kauan, mutta loppuun päästiin.
--------

Sianpäästä kuului iloinen nauru ja laulu pimenevään yöhön, tähdet syttyivät yksitellen taivaalle valaisemaan meidän kurjien kuolevaisten silottelemattomia teitä.
Eräässä pöydässä kuitenkaan ei oltu hilpeällä tuulella, minä nimittäin istui siellä ja kaksin käsin ryystin tuliviskiä unohtaakseni.
"Lily, olet yksi meistä."
"Tiedät mihin kuulut."
"Valitse puolesi, valitse meidät."
"Niin, valitse meidät Lily."
Olin valinnut ja nyt valinta tuntui väärältä. En kuitenkaan ollut valinnut heitä. Olin lähtenyt kulkemaan toista tietä. Sydämeni, en järkeni viitoittamaa.

"Antakaa minulle yksikin hyvä syy valita teidät."
"Hyviä syitä on useampiakin."
"Antakaa edes yksi.", hymyilin herttaisesti koko lyhyen hiljaisuuden ajan. Saattoi melkein kuulla kuinka heidän aivonsa tekivät työtä.
"Olet voittajien puolelle."
"Tämä ei ole sopupeliä, voittajaa ei tiedetä."
"Me tiedämme, sinäkin tiedät."
"Ei ole mitään takeita, että hän voittaisi."
"Mikä sinua vaivaa? Ennen tiesit tarkkaan kuka voittaa."
"Olen avannut silmäni.", tai ainakin kuvittelin niin.

Narcissa ja Bellatrix olivat katsoneet toisiaan hetken ja purskahtaneet sitten nauruun. Se ivallinen sointu tunki luihin ja ytimiin, pelkästään jo sen muisto nostatti jokaisen ihokarvani pystyyn.
He tiesivät jo silloin kuinka voimaton olin sen raivosta vapisevan ja uhmakkaan rohkelikkokuoreni alla. Pyristelin vastaan kaikin voimin, muuten tiennyt mitä varten tai edes mitä vastaan.

"Mitä se kukkanen täällä murjottaa?" Kohotin katseeni ja näin jälleen edessäni Mustan, tällä kertaa hän oli vain vetänyt päälleen miespuolisen, väärää tietä kulkemaan lähteneen henkilön asun.
"Painu vittuun Sirre.", kaadoin tyhjään lasiini lisää joutavaa ja läikytin viskiä pöydälle. Kirosin itseäni ja humalaani.
"Valitan kukkanen, en ikinä voisi tehdä sitä kanssasi." Hymyilin hänelle ja hänen muka hauskalle sutkautukselle. Ei hän mitään ymmärtänyt, ei voinutkaan. Mies oli pistänyt koko elämänsä hanttiin, minä vasta harjoittelin sitä taitoa. Typeryyksissäni en tajunnut, että hän olisi voinut opettaa minulle.

Istuimme siinä hetken, hän tuijotti miettivä ilme kasvoillaan minua. Yritin näyttä välinpitämättömältä ja keskittyä vain syventymän hutikkaani. Kyllästyin kuitenkin nopeasti ja nousin kaataen tuolini.
"No on jumalauta kumma kun ei enää saa rauhassa juopuakaan." Kävelin läpi huoneen vihaisin, joskin hieman horjuvin askelin ja astuin ulos yöhön.
Kiukkuisena kävelin vain johonkin, halusi olla yksin ja näytti siltä, että vain liikkeellä ollessa se onnistui. Heti kun istahdin, joku halusi keskustella, mutta kenelle minä olisin voinut puhua siitä tuskasta, joka kyti sisälläni. Pikku hiljaa talot alkoivat harveta ja hidasti askeleitani. Oli täysin turhaa juosta kun ei kuitenkaan pakoon päässyt.

"Yökävelylläkö sitä ollaan?" Kuulin pilkallisen äänen takaani ja käännyin hitaasti ympäri yrittäen pitää lempeää hymyä huulillani tajuamatta asiaa oikein kunnolla. Miksi, voi miksi minun juuri tarvitsi sinä samaisena päivänä törmätä ensin Siriukseen ja sitten vielä Narcissaankin.
Mistä minua rangaistaan, mitä olen tehnyt nyt väärin?
 "Etkö ole tiennyt, että keskiyö on mitä parhainta aikaa kävelylle.", yritin saada ääneeni jotain samantapaista ivaa kuin hänen äänessään niin usein oli kun hän minulle puhui.
"Niin jos on varas, murhaaja tai sitten nainen, joka välttämättä haluaa tulla raiskatuksi."
Hah haa kun naurattaa. Miten kaikki keksivätkin tänään niin loistavia vitsejä.
Silloin vasta nainen astui esiin varjosta jossa oli seisoskellut. Ei hän minua ollut odottanut, olin vain sattumoisin osunut paikalle ja hän käytti tilaisuuden hyväkseen. Tämän mustat vaateet olivat kätkeneet hänet hyvin ja vielä silloinkin kun hän oli pois piilostaan tummaa taustaa vasten minun oli vaikeaa hahmottaa täysin hänen asentoaan. Tiesin kuitenkin senkin huokuvan samaa ivaa mitä hänen äänensäkin.
"Kadotettu morsian - siksi me päätimme sinun nimetä kun jätit meidät." Tiesin, että hän puhuessaan viittasi minusta, itsestään ja Bellatrix:stä koostuvaan kolmikkoon, meitä oli leikkisästi nimitetty Voldemorin morsiamiksi jo pidempään. "Minä en enää jaksanut sitä kotileikkiä.", siinä oli ollut kaikkea sitä mitä normaalissa lasten leikkimässä kotileikissä ei yleensä ollut. Verta, petosta, uhkauksia ja vain olematon ripaus rakkautta jos ollenkaan.
"Vaihdat sen toiseen kotileikkiin. On äiti, isi, muutama rääkyvä penska ja omakotitalo.", hitaasti hän lähti kiertämään minua tarkkaillakseen minua joka kulmasta, huppelini takia pysyin paikallani ja typerä hymy huulillani katselin tähtiä.
"Itselläsikin on oikein soma pikku leikki aluillaan.", yllättyneenä tunsin puukon kurkullani ja viileät huulet korvallani. Miten hän oli pystynyt liikkumaan niin nopeasti.
"Älä ikinä, ikinä ala minulle kultaseni.", naurahdin tahattomasti, muistin toisen tilanteen jossa hän oli sanonut täsmälleen samat sanat.
"Sinäkin siis muistat.", hyvin hoidettu käsi siveli tukkaani, olisin pudistanut päätäni huvittuneena jos en olisi aistinut kylmää terää kaulallani. Kuinka olisinkaan voinut unohtaa.

Isompi tyttö tönäisi pienen ekaluokkaisen puuskupuhin nurmeen napattuaan tältä ensin tämän leijan. Pilkallisesti hän nauroi nähdessään kyynelien kihoavan toisen silmiin. Marssin heti heidän luokseen, kuvittelin olevani niin suuri ja rohkea leijona. Pieni ja hentoinen kukanvarsi, joka heti tuulenpuuskan tullessa taittuu oli paljon lähempänä totuutta.
"Narc, anna se heti takasin.", katsoin häntä pitkään suoraan silmiin pienen hymyn leikitellessä tämän suupielessä. "Ja pyydä anteeksi.", kohotin ylväästi leukani ja ristin kädet rinnalleni kuten olin niin monesti vanhempien ihmisten tekevän kun he halusivat toisten tottelevan heitä.
"Älä ikinä, ikinä ala minulle kultaseni.", hänen äänessään ei ollut sitä samaa pilkkaa kuin nykyään vaan narua, joka on kadonnut manalan majoille jo aikoja sitten.

Hitaasti puukon lape kulki pitkin poskeani, naisen kieli kosketti korvaani ja jäykistyin. Tiesin kuinka paljon hän nautti ärsyttämisestäni, vielä enemmän hän olisi nauttinut siitä jos olisin pistänyt vastaan. En kuitenkaan missään tapauksessa halunnut antaa sitä tyydytystä hänelle.
Liikahdin tahattomasti eteenpäin kun Narcissa puraisi korvaani ja tunsin teräksen kylmän pinnan painautuvan poskeani vasten.
"Soo soo, kasvosi ovat liian kauniit turmeltavaksi, joten pysy paikoillasi." hänen äänensä oli madaltunut kehräykseksi, mutta se ei ollut samanlaista rauhoittavaa hyrinää mitä kissat pitivät kun niillä oli hyvä olla. Tai mistä minä tiedän, vaikka naisella olisikin ollut hyvä olla.
"Jos et lopeta, niin minulla ei ole kohta korvalehtiä lainkaan.", kuulin korvan juuresta pienen hymähdyksen.
"Ja minua väsyttää ja on kylmäkin.", tiesin kuinka lapsellista on mankua sillä tavalla, mutta tiesin myös sen ärsyttävän naista todella. Jos pääni olisi ollut täysin selvä en olisi alkanut edes ärsyttämään häntä. Onneksi hän oli erittäin ymmärtäväisellä tuulella juuri sillä hetkellä.
"Matkusta etelään jos sinusta täällä on kylmä ja voin taata, että kohta sinulla on vieläkin kylmempi." huuruinen pääni ei halunnut ymmärtää mitä toinen tahtoi vihjailullaan sanoa. Nopeasti hän kiepautti minut ympäri katsoakseen suoraan vihreisiin silmiini ja nähdäkseen niistä oman kuvajaisensa. Nautittuaan tarpeeksi itsensä peilailusta hän rusensi huulensa huulilleni.
Eikö hän koskaan opi, aina hän tekee noin.
 Yritin työntää häntä pois luotani, mutta tuntiessani pistävää kipua lonkassani tajusin unohtaneeni, että hän ei ollut aseistettu vain ivallisin sanoin ja suudelmin. Niille molemmilla saattoi kääntää vielä selkänsä, mutta kukaan täysjärkinen ei päästä puukolla varustettua massamurhaajaa selkänsä taakse. Jostain syystä aina unohdin senkin tosia asian, että 'Avada Kedavra' lähti hänen huuliltaan melkein yhtä helposti kuin ne terävät pilkkasanat joita hän kaatoi jatkuvasti niskaani.
"Anna jo olla.", mutisin vasten hänen huuliaan, jotka kaikesta siitä himosta, jonka tiesin hänessä sykkivän huolimatta tuntuivat elottomilta. Kuin olisi suudellut kuollutta kalaa.
"Miksi antaisin olla?", hänen kätensä etsiytyivät ensin takkini, sitten paitani alla. Kylmä ilmakaan ei tuntunut iholla niin järkyttävältä kuin hänen kätensä, jotka sivelivät selkärankaa raukein liikkein.
Sysäsin häntä tällä kertaa voimakkaammin, ihmetyksekseni hän päästikin minusta nauraen irti. Kylmänväreet kiirivät pitkin selkääni, hän tiesi sytyttäneensä minut jälleen kerran. Hän myös tiesi, että vain hän saattoi ne liekit sammuttaa, eikä hän aikonut tehdä sitä jos en kerjäisi sitä polvillani. Anelemine kuitenkin oli taakse jäänyttä elämään sen jälkeen kun lähdin seuraamaan sydäntäni, enkä aikonut palata takaisin kun olin taas saanut mieleeni mitä se toisi mukanaan. Ehkä järkikin alkaisi kulkemaan pian samaa tietä kuin sydämeni.
"Tapaamme taas - kultaseni.", hitain liukuvin askelin hän katosi pimeyteen vilkaisematta kertaakaan taakseen. Kiedoin purppuraista huiviani tiukemmin kaulani ympärille. Tuskin tapaisimme jos se vain minusta olisi mitenkään kiinni.

<<<<