Isä, kuinka paljon rakastankaan sinua
Ikäraja: NC-17
Tyylilaji: angst
A/U: Tämä ei ole ficci. Kyseessä on ote Vikenym Shadenin elämästä, Antanya hahmoistani toiseksi luodusta.
--------------

Pieni, laiha ja likainen elvekrypti tyttönen makasi sängyssä, hoki itkuisella äänellä rukousta Iankaikkisille seoten vähän väliä sanoissaan ja puristi peittonsa reunaa. Hänen ajankiertoa vanhempi sisarensa nyyhkytti hiljaa sängyn toisella laidalla. Pimeydestä ei kuulunut muita ääniä, mutta siellä se oli, vaani ja odotti.
Pelottava, suuri ja uhkaava valmiina astumaan esiin varjoista. Silloin paikalla ei olisi yhtään suojelijaa vaikka kuinka rukoilisi ja anoisi, kukaan ei kuullut tyttöjen pelkoa, joka asui heidän sydämissään. Kukaan ei kuulisi sen kauhistuttavaa murinaa, joka sen kurkusta nousisi. Häntä tuo peto ei lähestynyt, ei ainakaan vielä ollut, mutta hän vaistosi, että vielä sekin päivä koittaisi eikä se päivä ollut kaukana. Melkein joka ilta se kuitenkin tuli huoneeseen ja vainosi siskoa, ei välittänyt vaikka hän kuuli kaiken vaikka yritti olla kuuntelematta. Ensin se hyssytteli, ettei ollut mitään hätään, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Kun se tuli niin aivan varmasti jotain oli hätänä. Ja se toi hädän mukanaan.
Shamliman ei suostunut kertomaan hänelle mikä oli hätänä pedon lähdettyä, tämä vain nikotteli jos edes oli hereillä, usein pikkusisko ravisteli häntä hennoilla käsillään, mutta toinen ei herännyt.

Jostain pimeyden keskeltä kuului räsähdys ja vaimea kirous, sieltä se taas tuli. Tyttö käpertyi tiukemmalle kerälle ja sulki silmänsä. Jos sitä ei näkisi se ehkä katoaisi. Ehkä se menisi muualle metsästämään.
Päivällä peto oli toisenlainen, haiseva ja vähemmän pelottava. Usein se vain rötkötti sohvalla ja haisi vanhalle viinalle. Liian lähelle ei kannattanut mennä tai se voisi hyökätä, mutta jos yritti kiertää sen kaukaa se kysyisi miksi teki niin.

"Minä pelkään sinua", peto oli nousut ylös yllättävän nopeasti huolimatta suuresta ruhostaan ja tarrannut tyttöä kiinni hiuksista.
"Sinä et pelkää minua, et pelkää ymmärrätkö?" Peto oli karjunut ja retuuttanut tyttöä tämän alkaessa parkua pelosta. Hän halusi pois, hän halusi muualle, se satutti häntä eikä hän halunnut sitä. Sen olisi pitänyt rakastaan häntä ei satuttaa.
Kyyneleet silmissä tyttönen oli mennyt saastaisen oleskeluhuoneen nurkkaan istumaan vaatekasan päälle. Siellä hän oli istunut koko päivän ja tarkkaillut petoa. Silloin hän todella oli tajunnut vasta olevansa tekemisissä pedon kanssa, ei henkilön joka rakasti häntä ja sen takia kuritti typeryyksistä.

Ovi kolahti, ääni pimeydestä kutsui Vikenymiä nimeltä. Jo yli 7 ajankierron ajan hän oli tiennyt mitä tuo ovesta tuleva varjo halusi. Nyt hänen täytyi taistella sitä vastaan yksin, sisar oli hylännyt hänet, jättänyt yksin kylmään maailmaan. Pystyisikö hän taistelemaan sitä kaikkea vastaan mitä peto halusi, ei fyysisesti, mutta hänen sieluaan se ei saisi koskaan, se ei näkisi enää hänen kyyneleitään. Ne olivat kuivuneet jo kauan sitten. Samoin kyky rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta sen monissa muodoissa, se oli lohkeillut aluksi vain reunoilta ja lopulta tuuli oli vienyt sen pieninä palasina pois. Oliko peto tarkoittanut kaikilla toimillaan sitä, halunnut tappaa hänen kykynsä rakastaa?

"Oletko hereillä pupuseni?", luurangonlaiha neitokainen jäykistyi sängyn notkahtaessa isän noustessa sille. Ei ihramaha välittäisi vaikka hän nukkuisi, silloin hänet olisi vain herätettävä. Eikä sekään olisi välttämätöntä jos se halusi vain pikaista tyydytystä, sen ei tarvinnut nähdä hänen silmiensä tylsää katsetta. Hikinen käsi hiveli tytön hiuksia ja poskea.
"Olet kiltti isin tyttönen." Se oli viimeinen asia mitä hän halusi olla, mutta hän ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut olla. Ei ollut sukulaisia joiden luokse voisi paeta, isä löytäisi hänet heidän luotaan helposti ja raahaisi kotiin. Eikä hän edes tiennyt missä sukulaiset asustivat.
Isän kopeloiva käsi tunnusteli hänen kehoaan, kehoa joka oli vasta kypsymässä, saamassa naismaisia muotoja. Toisen hengitys haisi viinalle ja se sai Viken nyrpistämään kevyesti nenäänsä. Ei vain hajusta vaan kaikesta siitä mitä se lupasi. Isä ei jaksaisi raahautua pois hänen sängystään vain jäisi siihen tapettuaan taas pienen palan hänen sieluaan.

Turpeat huulet koskettivat tytön otsaa, koskaan isä ei suudellut häntä suulle. Käden hakeutuessa housujen sisään ja hänen haaraväliinsä Vike sulki silmänsä ja värähti tahtomattaan.
”Ei kai isin pikkuinen tunne oloaan epämukavaksi?”, käsi puristui hieman ja paksu sormi tutki tytön kosteutta, jos sitä rutikuivaa pikku pillua saattoi sanoa kosteudeksi. Jostain syystä hän luuli, että isä tiesi kuinka paljon hän tätä vihasi. Koko sydämestään sitä petoa, joka oli vienyt hänen lapsuutensa ja viattomuutensa. Kopeloivat ja hikiset kädet, paksut huulet sekä hunajaisia tuhmuuksia kuiskivat sanat saattoi vielä kestää, mutta kun ne eivät riittäneet. Vike ei enää näiden kaikkien ajankiertojen jälkeen tuntenut fyysistä tuskaa isän tunkeutuessa häneen, kaikki se oli varastoitunut sieluun polttavaksi vihaksi.
”Isi opettaa pikkuiselle vähän temppuja.” Ne temput kyllä tiedettiin, ne kaikki temput oli jo käyty sataan kertaan läpi. Eikö toinen voisi jo jättää häntä rauhaan, ei tietenkään, tämä tiesi liian hyvin miten paljon tuotti tuskaa tyttärelleen ja kuinka paljon sai tyydytystä siitä, sekä egoa pönkittävää, että seksuaalista.
Läskivuori veti hänet esiin peiton alta, tyttö ei pistänyt vastaan. Usein hän oli raapinut se kasvot ja rinnan verille, mutta se ei ollut välittänyt. Välinpitämättömyys oli paras ase, se sai sen luopumaan leikeistään nopeimmin. Vaateet kuorittiin hänen päältään kuin muotinukelta, nukella ei ole omaa tahtoa joten sen saattoi pukea ja riisua miten halusi. Oliko Vikellä ollut tässä asiassa oma tahto? Ei, ei ollut enää ollut moneen ajankiertoon. Isä päätti ketä hän sai tavata, kenelle puhua. Onneksi se ei voinut päättää miten hän ajatteli.
Se kiemurteli pois housuistaan Viken tuijottaessa kattoon tympääntyneenä, kuvio oli toistunut niin usein, että hän tiesi sen jo ulkoa. Ensin se nousisi hänen päälleen, änkesi hänen sisäänsä, heilutteli hetken itseään edes takaisin ja sitten huohottaen rojahtaisi koko painollaan hentoisen tyttösen päälle. Joskus, onneksi kuitenkin harvoin se jaksoi tehdä sen uudelleen, mutta usein se kömpi vain ylös tyytyväinen virne kasvoillaan tai alkoi kuorsaamaan.

Tuuli puhalsi kylmästi tyttösen seistessä portilla, tuuli heilutti rikkinäistä veräjää. Siitä kuului kitisevä ääni, isä ei ollut sitäkään korjannut. Rikkaruohot rehottivat, niitä puutarhassa oli huomattavasti enemmän kuin muita kasveja yhteensä. Kukaan ei ollut 14 Ak kitkenyt niitä, ketään ei ollut kiinnostanut. Naapureiden vaivihkaiset katseet kertoivat heidän tietävän ettei kaikki ollut Shadenin perheessä kohdallaan. Miksi siis kukan ei puuttunut, silläkin hetkellä naapurin juoruämmä tutkaili lähinnä kukkakeppiä muistuttavaa Vikeä verhojen välistä, päivitteli kuinka tämä kylki- ja lantioluunsa törröttivät.
”Hyvästi, mahtavaa loppu elämää – isä.”, ääni oli täynnä ivaa ja uhmaa, tänään hän jättäisi isänsä. Enää koskaan hän ei haluaisi nähdä sitä silmissään, koskaan enää hän ei haluaisi tuntea miehen kosketusta ihollaan.

<<<<