Elämä jatkuu

Ikäraja: R/NC-17
Päätähtinä: Pohac, Wilfraen, Vikenymin, Amenla, Cinue, Duboma
Tyylilaji: kaikenlaista sekasotkua, pääasiassa angst
A/U: Kyseessä on Dimin haasteeseen tehty 6 osainen ficci, välähdyksiä ja 5 muuta osaa.

  • Välähdyksiä
  • Rakkaudesta tuskaan Pohac PoV
  • Olemme sodassa Vike PoV
  • Elämästä kuolemaan Wilfraen PoV
  • Kohtalon vuoksi CinuePoV
  • Sotavankina kotimaassaan DubomaPoV

    --------------
    Välähdyksiä

    Kaksikko istui Valtamatkan eräässä hämärässä nurkassa hihitellen omille jutuilleen ja maailman menolle, vaikka siinä ei loppujen lopuksi mitään naurettavaa ollut.
    Tummahiuksiset päät olivat painautuneet lähekkäin ja aina välillä jompikumpi supatti jotakin. Vallaton nauru johtui pääasiassa heidän nauttimistaan väkijuomista vaikka kaksikolla oli erittäin hauskaa ilman juomiakin kun se vain heille sattui sopimaan.
    Vikenymin oli noviisi ajankiertonsa jälkeen päättänyt erikoistua parantajaksi, osittain sen komean mestarin takia joka opetti ayartietoa. Komea uros, jonka hän aikoi napata lelukseen tylsien iltojen riemuksi.
    Näinä muutamana ajankiertonaan minkä hän Mayarnassa oli viettänyt hänen parhaaksi ystävättärekseen oli noussut velhottareksi ryhtynyt Amenla. Naiset tulivat täydellisesti juttuun niin kauan kuin toinen ei yrittänyt tunkea toisen miesten vuoteisiin. Miehet olivatkin ainoa asia mitä he eivät hevillä jakaneet, mutta joskus senkin tyyppinen vaihtelu oli paikallaan.
    "Kumman kaa olisit Dimictuksen vai Wilfraen?" Nuorempi nainen virnistäen tökkäsi toverinsa kylkeen leikkisästi. Sehän nyt oli aivan selvää, Dimi oli hänen ja Vike sai aivan rauhassa pitää punatukkaisen nuorukaisen itsellään. Vai saisiko?
    Jos elvekrypti olisi ajatellut asiaa edes hieman tarkemmin hän ei olisi kohottanut lasia huulilleen ennen kuin toinen oli esittänyt vastavetonsa, koska sellainen oli aivan varmasti tulossa. Jo pirullinen hymy toisen huulilla kertoi siitä.
    "Mirigo vai Zoemond?", neito räjähti nauramaan kun hänen ystävättärensä purskautti juuri hörppäämänsä oluet suustaan. Molemmat tiesivät, että Vike oli joskus katsonut Pohacia silläkin silmällä, mutta siitä oli aikaa – ainakin jo ajankierron verran. Edaun tunneilla hän taas ei koskaan ollut viihtynyt, mestarin ja hänen kemiansa eivät sitten natsanneet millään, eivät olleet koskaan natsanneet ja tuskin tulisivatkaan natsaamaan. Neitokaiset tirskuivat hillittömästi kunnes elvekrypti vakavoitui yllättäen täysin ja hänen silmänsä kapenivat tuimiksi viiruiksi.
    "Mitä tuo ikipe horo Cinue tekee täällä?"

    ** **

    Nainen kasvot olivat raivon vääristämät tämän kiljuessaan edessään seisovalle miehelle.
    "Vihaan sinua, vihaan pimeää sieluasi ja sen kurjia arvoituksia. Vihaan salaisuuksiasi ja sitä miestä, jonka kuvaa kannat sydämessäsi." He olivat viettäneet edellisen yön yhdessä tavattuaan monen ajankierron eron jälkeen. Ja koko ajan mies oli vain pitänyt häntä sen pikku kakaran korvikkeena. Mikään ei olisi voinut loukata häntä enempää.
    "Minä rakastan sinua, se on totuus", mies väisti näppärästi viinipulloa, joka iskeytyi seinään hänen takanaan räsähtäen rikki.
    "Jos totuus kävisi yhtään enemmän kristallin kirkkaasti, se särkyisi omaa selvyyttään tuhansiksi sirpaleiksi." naisen äänestä tihkui iva ja silmien jäätävä katse olisi saanut jäätikönkin noloksi. Kyllä hän tiesi ketä toinen nykyään rakasti, sitä nuorukaista. Hän oli miehelle vain vanha sängynlämmike, joka ajankiertojen jälkeen oli sopivasti tullut auttamaan toista paineiden purkamisessa.
    "Sinun sydämesi totuudet ovat aina olleet pimeitä kuin yö, nyt ne joutuvat astumaan valoon häpeillen mustuuttaan." Hän nappasi viittansa ja jätti miehen seisomaan puolipukeissa huoneeseen. Enää ikinä hän ei lankeaisi tämän hellään syleilyyn, ei ikinä.
    Pohac jäi tuijottamaan syyllisyyden tunto sielussaan naisen jälkeen sulkeutunutta ovea. Pitikö hänen nykyään valehdella itsensä lisäksi myös ystävilleen. Oliko syy totuudessa joka satutti viiltävällä tuskalla ja kirvelevässä poltteessa, jonka se aiheutti. Ajatuksessa siitä nuorukaisesta ja tämän lisää kerjäävissä silmissä.

    ** **

    Nopat kilisivät pöydällä, kumpikaan miehistä ei vilkaissutkaan mitä ne näyttivät ennen kuin Wilfraen nappasi ne taas hyppysiinsä. Jo monta tuntia he olivat vain heitelleet noppia välittämättä tuloksista tai vedoista. Niiden äänen kuuleminen rauhoitti heitä ja antoivat vapauden vajota omiin ajatuksiinsa. Ei ollut mikään pakko sanoa mitään, saattoi vain olla. Sen takia he olivatkin jääneet toisen huoneeseen, ei ollut mitään järkeä ängetä vapaa-ajan huoneeseen kun siellä oli porukkaa meluamassa. Joku kuitenkin tulisi nykimään hihasta.
    Miesten ajatukset olivat pitkällä, poissa koululta jossa he olivat vain pysähtymässä. Sota vei heidät rintamille, pois rakkaittensa luota. Viimeisen ajankierron aikana, koululla oli ollut vain pieni osa siitä joukosta, joka sitä kävi.
    Nykyään kaikki muut paitsi noviisit saivat koulutuksensa muualla. Jokainen taisteluun kykenevä tarvittiin jos andorialaiset aiottiin ajaa takaisin heidän valtaamiltaan alueilta.
    ”Koska viimeksi olet nähnyt Amenlan?” Dimictus kohotti katseensa, hän ei todellakaan tiennyt. Koskaan ei voinut olla varma toiko päivän posti viestin rakkaansa kuolemasta, koskaan ei voinut tietää oliko edellinen tapaaminen ollut viimeinen.

    Rakkaudesta tuskaan Pohac Pov

    Olin hermostunut kulkiessani käytävää kohti huonettani. Olin määrännyt nuorukaiselle ensimmäistä kertaa rangaistuksen. Aivan olemattomasti syystä, muttei se koskaan ennen ollut minua haitannut. Miksi siis nyt niin paljon? Punatukkaisen nuorukaisen kuva vaihtui vaaleahiuksisen naisen kuvaan. Kuinka olin saattanut loukata häntä, tarvitsin häntä ja hänen ystävyyttään. Käsiä, jotka auttoivat ylös sortumisten jälkeen. Sisua, joka kovana kuin kallio oli vierellä tukemassa uusia askeleita otettaessa. Todella tarvitsin naista, joka opetti minulle rakastamisen alkeet, mutta idioottimaisuudellani olin ajanut hänet pois. Miten saisin hänen antamaan valheeni anteeksi, taas ottamaan luokseen turvaan pahalta maailmalta.
    Käännyin kulmasta ja siinä hän oli. Wilfraen seisoi huoneeni ovella valmiina ottamaan vastaan haasteeni. Kaikki ajatukseni lepattelivat perhosten lailla ulottumattomiini, ainakin ne järkevämmän puoleiset. Halusin ehdottomasti rangasta häntä siitä ja niistä ajatuksista, joita hän minulle tuotti. En halunnut enää herätä keskellä yötä hiestä märkänä hänen kuvansa kummitellessa unissani. Halusin paeta todellisuutta ja velvollisuuksiani mestarina uniin, en kohtaavani niitä siellä syyttävinä ja hyökkäävinä.
    ”Asath, mennenpäs sitten kellariin.” Loihdin hymyn kasvoilleni, monesti oppilaat olivat luonnehtineet sitä pahantahtoiseksi irvistykseksi, joka ei luvannut mitään hyvää, kaunista tai tyynnyttävää. Vain lupauksia raadannasta, kivusta ja riittämättömyyden tunteesta.

    ”Hymysi on niin hurmaava”, nainen siveli poskeani hellästi meidän maatessa hänen suuressa aviovuoteessaan taas kerran.
    ”Ja sinulla on maailman kaunein nauru” , tiesin hyvin, että rakkaat oppilaat kyllä olivat kanssani täysin eri mieltä asiasta, he lähes pelkäävät rakkaani täyteläistä naurua ja hänen tutkivia silmiään.

    Pudistin päätäni, en halunnut ajatella häntä juuri sillä hetkellä. En tuntea hänen kylmiä vihaisia silmiään ihollani. En kuulla hänen syyttäviä sanojaan.
    "Vihaan sinua, vihaan pimeää sieluasi ja sen kurjia arvoituksia. Vihaan salaisuuksiasi ja sitä miestä, jonka kuvaa kannat sydämessäsi."
    Kuinka itse vihasin itseäni niiden sanojen jälkeen, rakastin naista enkä ollut voinut estää häntä halveksimasta minua. Hänen silmissään olin vain kasa paskaa.

    Epäilevästi nuorukainen lähti kohti kellaria. Olin viritellyt sinne jotain, mitä muut olisivat aivan varmasti kutsuneet kidutuskammioksi. Viihdyin siellä, sielu lepäsi laitteiston metallisilla pinnoilla. Hämärät nurkat toistivat sydämessäni asustavaa yksinäisyyttä. Kun menettää tarpeeksi niin tulee välinpitämättömäksi sen suhteen mitä omistaa ja silloin on hyvä olla olemassa paikka johon paeta itseään.

    Kellarissa pöly vain asusti nurkissa rotat tovereinaan. Kuljimme pitkin erästä käytävää soihtujen luodessa toisiaan jahtaavia varjoja seinille.
    Ohjasin nuorukaisen valmistelemaani huoneeseen. Wilfraen jähmettyi seisomaan ovelle minun kävellessä lähemmäs lähintä kojetta. Surullisena sisälläni vellovista tunteista sivelin sen pintaa hellästi kuin rakastaja.
    ”Astu peremmälle”, kehotukseni ei ollut kovaääninen ärähdys vaan lähempänä sovittelevaa kuiskausta. Kuulin takaani laahaavan askeleen, sitten toisen ja kolmannen.
    ”Enkö pyytänyt sinua tulemaan peremmälle”, en vieläkään katsonut häntä vaan kuljin kojeen luota toiselle. Annoin ääneni hiipiä tutun uhan, mutta se ei tuottanut haluttua lopputulosta.
    ”Mielestäni olen jo astunut peremmälle.” Käännähdin ympäri, olimme minun alueella, valtapiirissäni ja minä kaikenlisäksi olin hänet sinne komentanut rangaistukseksi.
    ”Tule tänne – heti”, annoin kylmyyden tihkua ääneni ja osoitin maata edessäni. En todellakaan olisi halunnut nuorukaista seisomaan niin lähelle itseäni, mutta jotenkin se vain unohtui siinä vaiheessa. Joskus suuttuessani toisten röyhkeydestä itsesuojelu jäi vähemmälle, usein miten se ei haitannut, mutta kun hän seisoi yllättäen aivan edessäni olisin halunnut perua käskyni. En koskaan saanut tietää, miksi hän uhmasi minua tahallaan ja silti kuitenkin täytti toiveeni mukisematta, kuin hän olisi tiennyt sen tuottavan minulle sisäistä pakotusta. Kuului varmasti natiseva ääni kun mieleni yritti pysyä kaikin voimin kasassa. En halunnut sortua, en halunnut suudella toista vaan lyödä kunnolla herättääkseni vahvemman minäni taistelemaan.
    En kuitenkaan kyennyt tekemään kumpaakaan vaan peräännyin askeleen Wilfraen vaikutuspiiristä. Katsoin häntä haastavasti silmiin, halusin antaa hänelle opetuksen jota hän ei hevillä unohtaisi. Yllätyksekseni hän vastasi haasteeseen ja käveli erään pöydän viereen. Se oli mitä normaalein pöytä, mitä nyt siihen oli lisätty suuret kahleet käsiä ja jalkoja varten. Enhän halunnut, että kidutettava rimpuilleessaan tippuisi pöydältä ja vahingoittuisi. ”Miten minun tulisi toimia?” Omituinen tuli paloi tämän harmaissa silmissä ja minulle tuli olo, että olin saman tulen nähnyt aiemminkin.

    Vihreissä silmissä paloi leikkisä tuli hänen naukatessa viiniä. Huulilla karehti hymy, joka kutsui leikkiin. Miten tämä ilta vietettäisiin kun hänen aviomiehensä oli poissa jaloista. Jostain syystä salailu ja pakoilu olivat täydellistä ajanvietettä ja jos vielä sen jälkeen sai jotain palkinnoksikin. ”Miten olisi pieni kiduttaminen?”

    Muistan täydellisesti kuinka hän sitä ehdottaessaan kiersi pitkiä hiuksiaan sormensa ympärille kujeilevasti virnistäen. Havahduin ajatuksesta ja pudotin peukaloruuvin käsistäni, tuon hän oli sinä iltana kaivanut esiin pukunsa miehustasta. Se kilahti kivisellä lattialla ja vieri pöydän alle. Katsoin sen kulkua musertuneena, miksi kaiken piti muistuttaa jostain vanhasta ja hyvästä, mikseivät ne voineet tuoda mieleen muistoja kamalista asioista, joiden rinnalla nykyiset olisivat kalvenneet.
    ”Mestari – ”, kohotin katseeni kohti nuorukaista, joka erittäin oma-aloitteisesti oli kivunnut pöydälle ja kiinnittänyt jalkansa kahleisiin. ” – kai teillä on avaimet mukana?” Se vasta olisikin ollut siveää. Punapäinen nuorukainen kahlittuna pöytään ja avaimet jossain kadoksissa. Otin avainnipun vyöltäni ja kilistelin sitä selvästi näkyvissä.
    ”Mutta parahin Wilfraen, unohditte riisuutua.” tiedän ovelan hymyn nousseen kasvoilleni, mutten voinut sille mitään. Halusin jo osoittaa nuorukaiselle mihin soppaan hän lusikkansa oli ängennyt, varsinkin kun hän ei enää päässyt karkuunkaan.
    ”No saatana, ota se paita pois!”, aloin tuskastua toden teolla, hikipisarat helmeilivät jo otsallani vaikka huone oli viileä. Pesässä roihuava tuli oli luonut lämpö sinne jo useamman tunnin ajan, mutta mainittavaa vaikutusta sillä ei ollut vielä ollut. Äänen korottamisella kuitenkin oli se vaikutus, että nuorukainen riisui paitansa vaikkakin erittäin vastahakoisesti.
    Minun oli pakko kääntää katseeni pois, en kyennyt katsomaan hänen lihaksikasta rintaansa sen tuottamatta armotonta kuristusta sydämessäni ja kohottamasta syyttäviä vihreitä silmiä eteeni.

    Tiputtelin hiljalleen kuumaa steariinia nuorukaisen rinnalle. Nautin katsellessani hänen kasvojaan, niiden ilmeitä. Hän oli purrut huulensa verille ja tunsin suurta vetoa suudella maistaakseni hänen verensä maun. Yhtään huutoa veren tahraamilta huulilta ei kuitenkaan ollut vieläkään karannut ja tunsin syvää ylpeyttä hänestä.
    ”Wilfraen, olet todella urhea.” kaadoin kunnollisen lorauksen steariinia ja hänen kasvonsa vääntyivät irveeseen. Saatoin melkein kuulla hänen päässään kaikuvan huudon ”Älä huuda, älä huuda, älä huuda!” Vilkaisin jo hiipumaan päin olevaa hiillosta, olisi aika lopetella tältä päivältä.

    Olemme sodassaVike PoV

    Majatalon salissa ei meidän lisäksi ollut montakaan kulkijaa. Ilta kylläkään ei vielä ollut kovinkaan myöhä, mutta kun oli mahdollisuus istua hetken paikoillaan ystävänsä seurassa sen otti vastaan mielellään oli värikivi sitten minkä värinen tahansa.
    Vanha mies istui tiskillä pyörittelemässä tuoppia käsissään ja vuodatti elämänsä kurjuutta olemattomille kuulioille. Hänessä minusta ilmeni hyvin maamme tila.
    Vaelsimme resuisina, väsyneinä sotimiseen ja rakkaiden henkilöiden menettämiseen. Lofon ja Jesmer olivat siirtyneet jo ajasta ikuisuuteen. Muut seuraisivat pian perässä, olisin aivan varmasti viimeinen joka pienestä piiristämme kuolisi taistelukentällä ja lohduttomana itkisi avoimilla haudoilla kun tuimailmeiset kuolemaan turtuneen miehet lapioisivat multaa ystävieni päälle. En haluaisi sitä kohtaloa. En halua tuntea jokaista kuolemaa terävänä tikarin pistona haavoittuneessa sydämessäni.
    Vanhemmat sukupolvet olivat kertoneet meille sodasta, muttemme olleet kuunnelleet. Luulimme heidän liioittelevan kunnes kohtasimme ne kauhut itse ja totesimme ne kymmenen kertaa kauheammiksi. Niin luultavasti kävisi meidänkin tarinoille, jos niitä pääsisimme kertomaan. Kukaan ei todella kuuntelisi ja nekin vähät jotka kuuntelisivat pitäisi niitä valheina.

    Kun majataloon juuri saapunut Cinue oli saanut tilattua juomansa astelin hänen luokseen. Sipaisin kevyesti hänen olkaansa vilkaistuani ensin juonikkaasti ystävätärtäni. Hänen ideansa oli silloin mielestäni mitä mainioin, muttei se ollut sitä enää seuraavana aamuna kun pääni oli selvinnyt, kesken lopettaminen oli kuitenkin mahdotonta.
    Joten silloin teimme sen. Voi olla, että tuhosimme elämän tai elämiä, mutta se ei toimintaamme haitannut. Olimme sodassa Andorialaisia, Cinuea ja itseämme vastaan. Olimme sodassa vinhasti ohi lipuvaa aikaa, sekä niin julmasti meitä eteenpäin sysiviä kohtaloitamme vastaan.

    "Hei Cinue", istuin viereiselle jakkaralle ja sivelin itseäni muutamaa kuunkiertoa iäkkäämmän naisen niskaa. Amenla oli hiippaillut perässäni ja tuli hänen toiselle puolelleen leikkisästi naurahtaen.
    "Meillä on huone yläkerrassa" Tartuimme naista molemmilta puolilta ja avustimme hänet ylös. Näin kauhun hänen silmissään, tämä ei ollut ensimmäinen kerta kuin kiusasimme häntä. Rakastin sitä pelkoa, rakastin siitä seuraavaa vallantunnetta. Se osoitti minulle, että oli edes joku, jota korkeammassa asemassa olin, vaikken henkisesti kypsempi olisikaan ollut. Mutta jokaisen on itse tehtävä omat erehdyksensä ja opittava niistä. Aina vain ei ehdi näkemään virheitään ja niiden vaikutuksia, saati sitten oppia niistä.

    Toivon, että ne salissa olleet henkilöt eivät käsittäneet mitä olimme kehittelemässä. Jo muutenkin alhaalla ollut armeijan arvoitus olisi uponnut pohjamutiin ja jämähtänyt sinne tiukasti kiinni.
    Välissämme kulkeva naisenpuoli ei pistänyt vastaan, hän tiesi, ettei se auttaisi. Hän häviäisi tappelun heti, miksei siis alistuisi suosiolla.
    Pitelin naista sillä aikaa kun Amme räpläsi lukkoa. Näin mustat silmänaluset, merkki olemattomasta unesta, mutta kenellä muka olisi taistelujen riuduttamassa maassa oikeus nauttia tarpeeksi pitkistä yöunista? Ainakin keisarinnallamme. Nukella, joka paskansikin vain neuvonantajiensa luvalla. Esiripulla, joka kätki viehättävän ulkokuorensa taakse lyhyessä ajassa nopeasti rappeutuneen hallintokoneiston.

    "Mitäs täl kertaa puuhataa?", kostutin kielenkärjelläni huuliani. Tiesin, että ystävättäreni oli jo kehitellyt jotain hauskaa mielensä synkissä sopukoissa, josta kaikki Dimictruksen kärsimät rangaistuksetkin olivat lähtöisin.
    "Ei älkää", vauhko ilme oli syttynyt Cinuen silmiin. Hän ei pitänyt leikeistämme, hän ei arvostanut huomionosoituksiemme. Jos olisin Cinue, en olisi minäkään. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat kaikesta huolimatta luvallisia ja me sodimme rakkauden vuoksi häntä vastaan. Tai niin me ainakin halusimme uskoa ja itsellemme vakuuttaa.
    "Pyydän, en halua sitä", kannattelin häntä, mielellään hän olisi vajonnut nyyhkyttämään lattialle, jo silloin äänestä kuulsivat meille jo niin tutuiksi käyneet kyyneleet, jotka olivat tulossa.
    "Me kuitenkin haluamme", se oli totuudenmukainen valhe. Halusimme tuottaa tuskaa hänelle, peittää sillä omamme. Vihasimme itseämme, koska sorruimme niin yksinkertaiseen ratkaisuun. Vihasimme tuskaa ja kaikkea sitä mikä edes lievästi muistutti siitä.

    Amenla riisuessa naisen varmuudenvuoksi pitelin tästä kiinni. Koskaan ei voi tietää täysin toisen ajatuksia, tunkeutua tämän päähän ja eritellä mietteitä helposti luettaviksi paketeiksi. Siksi ei koskaan voinut tietää oliko alistuminen todellista vai vain harhaa joka kätkisi taakseen käyttämättömän valttikortin. Cinue kuitenkin tuntui olevan lyöty, alistunut käsittelyymme. En käsittänyt miten hän oli saattanut menneinä ajankiertoina rikkomaan sääntöjä, niitä ohjannuoria joita koko kadulla eletyn aikani olin orjallisesti noudattanut. Halveksittavaa soopaa oli myös hänen asenteensa tappamiseen, silloin tällöin pieni verenvuodatus oli tarpeen.
    "Vike sai hienon idean tapettuaan erään andorialaismiehen aamulla." Katsoin muka kauhistuneena Amenlaa, hän oli myötämieleisesti auttanut sen kehittelemisessä ja vielä tyrmistyksekseni toteuttanut sen. Hän kaivo laukusta esiin irti leikatun elimen. Se pitäisi vielä palsamoida, että se säilyisi muistona typeristä herroista, jotka eivät osanneet pitää sieviä neitosia muina kuin huorina. Aivan sama vaikka olisimmekin tehneet niitä hommia, mutta osasimme miesten miellyttämiseen liittyvien pikku kikkojen lisäksi myös paljon muuta. Valitettavasti mies oli tajunnut sen liian myöhään.
    ”Mitä mieltä olet Cinue?”, kulmaani kevyesti kohottaen kysyin tältä. Ajatus yökötti minuakin ja voin vain kuvitella millaisen tunteen se toisessa naisessa nostatti. Ystävättäreni hiveli aarrettaan, hänen ilmeestä näin, että kieroja ajatuksia kätkevät aivot muistelivat taikaa millä hän saisi falloksen kovaksi. Liekit syttyivät hänen silmiinsä kun taika palautui hänen mieleensä ja toimi. Minä en koskaan ollut tajunnut mitä kiihottavaa toisen pahoinpitelemisessä ja loukkaamisessa oli, en kyllä ollut koskaan oppinut edes himoitsemaan.
    Rakastelu oli minulle vastaavanlainen tarve kuin syöminen, nukkuminen tai jopa hengittäminen, eikä niiden tarkoitus ole tuottaa tyydyttävää tunnetta. Kiitos rakkaalle isälleni, lemmiskelisin hänen haudallaan täysin onnessani jos vain olisin tietänyt missä hänen monttunsa sijaitsi.

    Päästin naisesta irti, hän vaipui makaamaan maahan nyyhkyttäen. Onneksi hän ei pyrkinyt karkuun, se olisi ollut tylsistyttävää. Ajojahti yli maiden ja mantujen oli nautittavaa, kiinni saaminen oli vain sivuseikka. Repäisin kastanjanruskeista hiuksista saaden käteeni tupon karvoja, en tiennyt miten Amme oli päättänyt jatkaa, joten annoin täysin vapaat kädet hänelle. Sivusta seuraaminenkaan ei ollut huono ratkaisu.

    Elämästä kuolemaan Wilfrean PoV

    Juuri silloin kun todella tunsin eläväni kutsu kävi, taas riensin kohti rintamaa Dimictus rinnallani. Hän ei tiennyt kuinka suureksi intohimoni kidutusvälineitä kohtaan oli kasvanut. Tavallaan se oli erittäin hyväkin, koska en halunnut kuulla miksi hän ei niistä pitänyt.

    Aluksi olin taistellut kynsin ja hampain kaikkea sitä vastaan mitä kellarissa tapahtui, mutta kun hetket siellä kuluivat tajusin saavani suurtakin nautinto siitä kaikesta vaikkakin vastaan panemisesta sen voimakkaimman. Eräänä iltana olin ollut jo huoneessa odottamassa. Näin hänen ilmeestään, että minua oli etsitty ympäri koulua ja löytymiseni sieltä oli yllättävää.
    Pohac tuotti minulle lähinnä palovammoja leikkiessään kuumennetuilla raudoillaan. Yhtä ainoaa luuta hän ei murtanut, tuottanut jälkiä, joita ei olisi voinut peittää muiden katseilta, eikä aiheuttanut mitään pidempi aikaisia vammoja. Me molemmat nimittäin tiesimme, että yhteinen leikkimme kestäisi yhtäjaksoisesti vain hetken. Ja nyt se oli keskeytetty. Tylysti minut oli sysätty takaisin todellisuuteen, siihen polttavaan tietoon, että olimme sodassa josta kaikki eivät selvinneet hengissä.

    ”Meidän ilmeisesti pitäisi mennä tuonne.” Havahduin ajatuksistani katsoakseni ystäväni osoittamaan suuntaan.
    ”Luulen niin”, todellisuudessa minulla ei ollut harmainta hajuakaan missä olimme, saati missä meidän olisi pitänyt olla. Maasto näytti niin oudolta silmissäni vaikka tiesin käyneeni siellä aiemminkin. Ehkä olisi kannattanut ottaa ne vaaleanpunaisena kaiken suodattavat lasit pois silmiltä, mutten halunnut, ehken olisi edes pystynyt.

    ”Dimictus Fÿx Ketunpoika, Vihkiytynyt velho.” Mestarinna Gosapeloler katsoi minua tuimasti, mutta se ei vaikuttanut minua mitenkään, heräsin vasta kun ystäväni pukkasi kevyesti minua kylkeen.
    ”Wilfraen Asath Raininpoika, Kuroutunut noita”, vaihdoin tylsistyneenä jalkaa, miksemme menneet vain suoraan asiaan ilman turhia esittelyjä jotka oli hoidettu jo miljoonaan kertaan aiemminkin.
    Hymy vapyyrittaren kasvoilla ei ollut mitenkään hymyileväinen, pikemminkin ivallinen siitä, etten oikein pysynyt maankamaralla tukevasti vaan leijuin jossain korkeuksissa. Loppujen lopuksi aika itsetuhoista toimintaa. Seisoinhan taistelukentän laidalla ja kohta minua vastaan oli tulossa andorialaisia, joiden tarkoituksena oli vain tappaa, tuhota ja raiskata. tehdä asioita joissa he olivat hyviä ja joita he onnistuneesti olivat tehneet jo muutaman ajankierron kauniissa maassamme.

    Saavuimme rintamalle aamuyön viileinä tunteina auringon ollessa vasta heräilemässä uuteen päivään. Sillä hetkellä aurinko oli ylittänyt jo lakipisteensä ja ruumiita oli syntynyt tasaiseen tahtiin. Vielä niissä ei joutunut kahlaamaan, mutta kyllä sekin hetki koittaisi jos samaan tahtiin ja osapuolet voisivat tuoda taisteluun ehtymättömästi uusia joukkoja. Haaveiluni oli jäänyt aiemmin vähemmälle, koska tiesin, etten voisi samanaikaisesti noitua sekä haaveilla. Silloin kuitenkin taistelu oli tauonnut ja olin jäänyt seisoskelemaan keskelle ruumiita.

    Tunsin lantioni kohdalla polttavan kuumuuden aivan ihoni läheltä, yritin pysyä aivan liikkumattomana ja purra vain huultani. Samassa tulikuuma rauta poltti, inahdin vaisusti ja haistoin tuoksun, joka vielä muutamaa päivää aiemmin oli saanut minut oksentamaan. Muttei enää, ei nyt, eikä tulevaisuudessakaan.
    ”Wilfraen, sinä mitä ilmeisemminkin olet oppinut pitämään tästä liikaa.” Työn kovettama käsi siveli untuvaista poskeani hetken ennen kuin mies löi minua. Tunsin huulen auenneen ja nuolaisin vertavuotavaa kohtaa tunnustellen.

    En nähnyt ympärilläni levittäytyvää törkyä, se oli minulle sillä hetkellä täysin yhdentekevää missä seisoin. Tuuli toi mukanaan palaneen lihan tuoksun ja se vei ajatukseni Mayarnan kellariin vieläkin tiukemmin. En huomannut lähelläni tapahtuvaa liikehdintää, en nähnyt kuinka eräs ruumis nousi tantereelta ja asteli tyynesti lähemmäs minua.
    ”Kaunis päivä tänään – ”, näin edessäni vinosti hymyilevän vanhemman naisen. Sydäntäni kylmäsi, tunsin hänestä huokuvan kauna ja näin selvästi hänessä Fameadorin mestareiden leiman. ” – kuolla.” En ehtinyt reagoimaan mitenkään kun naisen miekka lävisti rintakehäni. Elämäni välähti silmieni ohitse utuisena puurona, onnellisia ja surullisia hetkiä sekaisin, onnellisia vähemmän.

    ”WILFRAEN!” Dimictus ryntäsi monen kymmenen metrin matkan päättömästi ystävänsä luo nähdessään tapahtuman. Nuorukainen polvistui nyyhkyttäen toisen vierelle. Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, hapuileva käsi painoi rinnassa olevaa haavaa sydänveren pulputessa iloisesti hänen sormiensa välistä, kuin pilkatakseen turhaakin turhempaa yritystä pitää toinen hetken kauemmin hengissä.
    ”Älä jätä meitä – minua”, nuorukainen pusersi lasittunein silmin maailmaa katsovan Wilfraen vasten rintansa. Hän ei välittynyt vaikka veri tahrasi hänen vaatteitaan ja toisen ruumiista hetki hetkeltä katosi lämpö. Hän ei myöskään välittänyt vain muutaman metrin päässä seisovasta naisesta joka piteli veristä miekkaan käsissän. Tämä olisi aivan helposti voinut survaista miekkansa velhon selkään, silti tämä vain seisoi turtana paikoillaan. Antoi paikalle tulleiden relorealaisten ottaa itsensä kiinni vastustelematta ja raahata pois kohti tuomiotaan.
    Kuin yhteisestä sopimuksesta taistelua ei jatkettu enää samana päivänä samassa paikassa. Kukaan muu ei jäänyt kentälle kuin Dimi rakkaan toverinsa vierelle itkemään menetystään vaikka monella muullakin olisi siihen ollut aihetta.

    Kohtalon vuoksi Cinue PoV

    Pääni suhisi, kuin miljoona ampiaista olisi rakentanut asumuksensa sinne. Olin edellisiltana varmasti juonut useammankin korston pöydän alle. Tuntui siltä kun ampiaiset tai mitkä lie hörhiäiset olisivat kinastelleet kovaäänisesti jostain – teepannustako ne höpöttelivät. Mitä ihmettä ampiaiset tekivät teepannulla ja miksi niiden tarvitsi puhua niin lujaa?

    ”Huoment Cinue-kultasen!”, parahdin kun joku potkaisi minua kunnolla kylkeen, todellisuudessa se oli vain pieni tuuppaus kengänkärjellä jolla nainen tarkisti, että olen edelleen elossa. Tunnistin äänen ja sitä kautta muistin, etten ollut juonut paljoakaan viimeiseen pariin viikkoon. Päässäni surisevat ötökät olivat aivan muualta lähtöisin.

    Vallaton kikatus täytti huoneen. Tunsin olevani tulessa, revitty, riekaleina. Huusin äänetöntä kiljuntaa kivustani.
    ”Ot täst, se turruttaa kivu.”, näin päälläni häivähdyksen, kuulin selvästi Amenlan henkäisevän raivokkaasti kun Vikenymin kaatoi viskiä kasvoilleni.
    ”Älä ny Amme, o sit viel siulleki jäljel.” Viski kirveli huulessani olevaa halkeamaa, en muistanut kumpi oli lyönyt minua, sähissyt jotain huutamisestani ja siitä, että naapurihuoneista saatettaisiin kuulla jos en pitäisi suutani soukemmalla.

    Sanoin kuvaamaton oksetuksen tunne nousi kurkkuuni. Yritin käpertyä kerälle, mutta käteni oli kiinnitetty jonnekin pääni yläpuolelle enkä jaksanut riuhtoa itseäni irti jos köysi vaikka olisi ollut höllällä. Mitä luultavamminkin sillä kertaa jonka välähdyksenomaisesti muistin lyöjänä oli toiminut Amenla.
    ”Jos oot kiltisti ni päästän sut irti.” Miksi te teette tätä minulle, ettekö voi etsiä jotakuta muuta, jota voisitte pahoinpidellä ja – ja raiskata.
    Kyyneleet sumensivat silmiäni enkä kyennyt vastaamaan Vikenyminille.
    Mitä olin tehnyt saadakseni osakseni sellaisen kohtelun. Emme koskaan olleet tunteneet toisiamme, olimme olleet vain samanaikaisesti noviiseja, ehkä olin jotenkin olemuksellani ärsyttänyt heitä. Jos vain sillä olin saanut heidän kurituksen niskoilleni en halunnut teitä mitä he tekisivät todellisille vihollisilleen.

    Käteni irrotettiin ja kierähdin heti kyljelleni kyyneleitä nieleskellen. Odotin potkua jota ei kuitenkaan tullut. Amenla mutisi jotain kapisesta rakista ja tiesin, että hän puhui minusta. Jokainen sana heidän huuliltaan tuntui tihkuvan halveksuntaa minua kohtaan ja satuttavan enemmän kuin heidän lyöntinsä.

    ”En käsitä mitä joku on nähnyt tuossa tikussa.”
    ”Reijän Amme, reijän - sehä o sanomattaki selvää.”
    ”Miten saatoin unohtaa, eihän hänessä muuta olekaan.”

    Tunsin tiukan otteen hiuksissani.
    ”Sinulaiset horot viä – ”, käsi tempaisi tukastani niin, että löin pääni lattiaan, ” – rehellisilt ilotytöilt tyät.”

    ”Tuollaiset ikipejakorasiat tulisi kieltää lailla.”
    ”Oon täysi samaa miält.”
    ”Ainoa asia mitä ne koulutuksesta huolimatta osaavat on levittää jalkojaan.”
    ”Eikä sitäkää kovinkaa hyvi.” Pirullista naurua seuraisi taas uusi työntö, jonka seurauksena tajuntani sammui.

    Ovelta kuului vaativa koputus. Nopeasti kaksikko raivasi huonetta hieman siistimmän näköisesti ja toinen, en ole varma kumpi, heitti verisen alastomuuteni peitoksi huovan, ettei ovella olija näkisi millaista tuhoa he olivat saaneet aikaan.
    ”Kumpi teistä on Vikenymin Shaden Millnymintytär?”, kuuli ovelta voimakkaan baritoni ja tunsin suurta halua huutaa apua, mutta kurkkuni tuntui niin karhealta, että epäilen ettei siitä olisi mitään ääntä lähtenyt.
    ”Miä oon.”, pirteästi elvekrypti vastasi ja kuulin pienen flirttaillun hänen äänessään, kuinka hän kykeni siihen kaiken sen jälkeen mitä he olivat minulle edellisenä yönä tehneet.
    Ovi suljettiin ja naiset istuutuivat eri puolille huonetta, Amenla selkäni taakse ja Vikenymin lattialle niin, että saatoin nähdä hänet silmäkulmastani helposti.
    Elvekryptin normaalisti niin kauniin kullanruskeat kasvonsa olivat melkein vitivalkoiset, sairaanloisen näköiset.
    ”NO, mitä sinä sanotaan.”, kuulin tivaavan äänen takaani.
    ”Kuallu – Wilfraen on kuallu.”, ensimmäistä kertaa kuulin naisen äänessä surun. Kuitenkaan se ei saanut minua säälimään häntä, ei hän ole ensimmäinen jolta kuolee joku tärkeä ihminen sodassa, niin meiltä kaikilta jossain vaiheessa.
    Silmäni pyöristyivät kun nainen kaivoi saappaansa varresta esiin tikarin. Hitaasti hän pyöritteli sitä kädessään ja katsoi terää lumoutuneen oloisena. En tiennyt mitä hän aikoisi tehdä, mutta mitään hyvää se ei minulle varmastikaan tuottaisi. Olin väärässä, Vikenymin viilsi hitaasti ensin toisen sitten toisen ranteensa auki ja katsoi kuinka veri valui pois vieden hänen elämänsä mukanaan.
    Miksi hän teki niin, miksi hän halusi kuolla. Olin aina pitänyt häntä Mayarnan asukkaista eläväisimpänä ja murehtimiseen huonosti lankeavana. ”Kohtalon vuoksi, kohtalon. Hän ei halunnut olla viimeinen.” Amenlan ääni oli täysi tunteeton, aivan kuin hän olisi kuullut lausumattomat kysymykseni. Kuitenkin luulen, että hän vain itselleen yritti vakuuttaa miksi hänen paras ystävättärensä ei enää tulisi nauramaan flirttailevasti.

    Sotavankina kotimaassaan Duboma PoV

    Istuin saastaisessa kopissa Mayarnan kellarissa, ikkunoita joista kalterien läpi olisi paistanut värjyvä auringonvalo ei ollut. Paikka haisi oksennukselle ja ulosteelle, enkä voi kieltää, ettei osa siitä ollut omaani. En sanoisi itseäni herkkävatsaiseksi, mutta se pinttynyt haju käänsi sisuskuntaani. Homeiset heinät oven vastakkaisella seinustalla oli tarkoitettu vuoteeksi.
    Torakat ja kirput kumppaninani olin kiitolliset vaipunut niille uneen hetkellisellä lepotauollani. Kohta joku tulisi ja päästäisi minut pois täältä sinne minne kuulun, kotiini.

    Salpa kolahti ja mies astui soihtujen valaisemalta käytävältä huoneeseen. Hän näytti täysin tunteettomalta, jos ei kaulassa pullottaen sykkivää suonta otettu huomioon.
    ”Miksi olen täällä?”, kysyin tasaisella äänellä yrittäen luoda vaikutelman siitä, että en tietäisi vastausta. Pohac seisoi edessäni, vasta silloin näin kaiken kattavan surun ja voimattomuuden hänen silmissään ja tiesin, etteivät ne johtuneet vangitsemisestani.
    ”Koska olet Duboma Kilenara Sambintytär, Wilfraen Asath Raininpojan tappaja, Fameadorin mestari kaikkien koulussa olevien silmissä.”, tunsin suurta surua kun hän sähisi vihaisesti ne sanat. En tiedä näkyikö se silmissäni.
    ”Rakastettuni Duboma Bapel Madintytär, maamme paras vakooja kuoli kun survaisit miekkasi nuorukaiseen.”, hänen äänsetään kuulsi suuri halveksunta. Tiesin, etteivät anteeksi pyytävät suudelmat enää koskaan tulisi kohtaamaan huulillamme.
    Todella hyvin tiesin, etteivät mitkään selitykset auttaisi, ne eivät riittäisi tälle miehelle joka jälleen kerran oli menettänyt jotain tärkeää. Hän ei vain ollut menettänyt ilmeisesti itselleen todella rakasta ihmistä vaan hän oli menettänyt uskon ystävyyteemmekin. Minä olin tappanut sen, ennen kaikkea olin tappanut ystävyytemme ja välillämme vallinneen yhteisymmärryksen typerällä teollani.
    En koskaan ollut ollut mustasukkainen henkilö, mutta nähdessäni voiman ja nuoruuden hehkuvan pojasta taistelukentällä se oli lyönyt ylitseni valtaisalla voimalla. Olin vain halunnut tappaa hänet ja kaiken sen mitä hän edusti, tulevaisuuden jolla ei ollut paljoakaan tarjottavaa minun tyyppiselle vanhentuneelle mummelille.

    ”Haluan tavata Reon välittömästi.”, nuorukainen saisi aivan varmasti minut ulos tästä sopasta, hän haluaisin minut ulos siitä. Suoristin selkäni, en halunnut näyttää toiselle kuinka paljon olin menettänyt viimeisten viikkojen aikana. Pahanilkinen hymy nousi hänen kasvoilleen ja oivalsin, miksi oppilaat niin pelkäsivät sitä, se aiheutti pitkin selkää kulkevat kylmät väreet ja sai varautumaan pahimpaan.
    ”Et ole sellaisessa asemassa, että voisit vaatia tuollaista.”, hän astui hivenen lähemmäs ja näin vihan ruokkiman tulen paistavan hänen ainoassa silmässään.
    ”Ja kaiken lisäksi suurmestari Lÿx ei ole koululla juuri nyt. Hän on poissa ainakin pari viikkoa.”, kirosin asiaa, mies oli kuitenkin sen verran lähellä, että hän kuuli sen. Kaunistelematon, kostoa haluava hymy nousi hänen kasvoilleen.
    ”Sielusi oletkin jo myynyt, joten voin varmasti auttaa ruumiisikin pois tästä maailmasta.”, tiesin, että toinen halusi tappaa minut. Muuta en enää olettanutkaan, se paistoi niin selvästi hänen koko olemuksesta. Asennosta, sanoista, sinisen silmän hyytävästä katseesta. Nostatin vastapainoksi herttaisen hymyn huulilleni ja naurahdin ilottomasti.
    ”Rikot valasi jos tapat minut.”, oliko Pohac unohtanut valan, jonka olimme vannoneet kauan aikaa sitten. Emme koskaan antaisi periksi jos toinen kuolisi vaan kostaisimme tappajalle.
    ”Muistoissasi taitaa olla vääränlainen vala, kieroutunut tulkinta siitä.”, tuhahdin, jos joku sitä tulkitsisi väärin se olisi hän. Tiesin tasan tarkasti mitä olin vannonut ja aioin pitää sen loppuun asti. Tähän asti olin pitänyt kaikki valani, eikä minulla ollut oikeastaan mahdollisuutta edes rikkoa tätä.

    ”Lupasin tappaa sinun murhaajasi en muuta.”, yllätyin enkä saanut sanaa suustani. Aikoiko hän luovuttaa, lopettaa sotimisen vihaamiaan andorialaisia vastaan vain saadakseen minut pois päiviltä. En olisi ikinä uskonut sitä, tuntui kuin päiden irtileikkaaminen olisi ollut yksi hänen elämänsä tärkeimmistä asioista eikä hän luopuisi siitä ennen kuin vasta vanhuuden höperönä sokeana ukkelina. Ilmeisesti rakkaus ja ystävät kuitenkin menivät edelleen sen asian edelle, tai niiden uupuminen. Olin kuitenkin väärässä, Pohac ei ole luovuttaja.
    ”Voi kultaseni, en taita niskaasi. Saat tehdä sen aivan itse.”, hänen huulensa sipaisivat korvalehteäni. Sota vaikuttaa meihin jokaiseen omalla tavallaan, joihin selvemmin kuin toisiin. Minuun sen vaikutukset eivät olleet pinttyneet, ajankierrot olivat kulkeneet ohitseni jättämättä syvää surua, mielenterveydellistä uhkaa tai itse tuhoisuutta merkeikseen. Olin selvinnyt vähällä korkeasta iästäni huolimatta, nuori sukupolvi oli lyhyen elämänsä aikana saanut osakseen suurempia suruja kuin minä koko elämäni aikana. He eivät kestäisi – Arya ei kestäisi – jos sota jatkuisi vielä kauankin. Kohta ei olisi ketään joka olisi voinut sota tai solmia rauhaa.
    ”Miten minun pitää tehdä se?”, katsoi miestä suoraan, en halunnut näyttää hänelle pelkoani. Olin aina pelännyt kuolemaa ja sen lopullisuutta. Mies vilkaisi katossa olevaa koukkua ja kosketti lempeästi sormillaan paksua huivia jonka olin kietonut Ralemin kehotuksesta kaulaani, se poika oli aina halunnut vain hyvää minulle, eikä aina tajunnut kuinka paljon minua harmitti kun hän tahattomasti viittasi ikääntymiseeni.
    ”Haluatko katsoa vai poistutko?”, äänessä väreili pieni piikki. Haluaisiko toinen katsoa kuinka potkin ilmaa tehottomasti ja kasvoni muuttuisivat sinisiksi kun en saanut henkeä, kuinka turvonnut kieli työntyisi ulos suustani. Halusiko hän katsoa kuinka tukehtumiskuoleman sijasta en kituisi kauaakaan vaan katkaisisin niskani ja pääsisin pois täältä, kuulla rusahtavan äänen kun luu murtui.
    ”Lähetän jonkun laskemaan sinut alas vajaan tunnin kuluttua.”, minulla oli siis vain noin puoli tuntia aikaa tehdä sovinto Iankaikkisten kanssa. Ja itseni.

    <<<<