Lähi-idän lentohiekat
Kenneth Sikorski
A.I.L.I. Info
Lokakuu 21, 2006
Ennen kuin Euroopan Unioni
ryntää tekemisiin minkään palestiinalaishallinnon "yhtenäishallituksen" kanssa,
Hamasin ääriuskonnolliset näkemykset täytyy arvioida huolellisesti: niitä ei saa
sivuuttaa poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä. Hamasin "islamistinen
agenda" on arabien ja Israelin välisen konfliktin viimeisin muunnos ja sen
suurin haaste kautta aikojen. Yli 60 vuoden ajan arabialainen Lähi-itä on
todistanut erilaisten kansallisten johtajien ja heidän edustamiensa liikkeiden
nousua ja laskua, samoin kuin niiden vaikutusta tällä alueella. Vaikutus
on vaihdellut huonosta äärimäisen tuhoisaan. Siinä, missä muu maailma juhli
toisen maailmansodan jälkeen akselivaltioiden tappiota, osa arabien
Lähi-idästä kannatti yhä aikaisemman liittolaisensa, Saksan, tuomittua
ideologiaa. Pan-arabismi löysi kansallissosialismista
ideologisen hengenheimolaisensa. Molemmat liikkeet käsittivät toisensa
luonnollisiksi liittolaisiksi ja tunnistivat samankaltaisuutensa: molemmat
olivat maallisia, kulttuurin pohjautuvia ja nationalistisia eli
kansallismielisiä.
Pan-arabismista - kaikkien arabikansojen
ja -valtioiden yhdistämiseen pyrkivä liike - tuli modernin Baath - puolueen
kulmakivi, ja se huipentui Egyptin ja Syyrian välisen epäonnistuneeseen
"pan-arabialaiseen" valtioon, Yhdistyneeseen Arabitasavaltaan (YAT).
Egyptin presidentin, Gamal Abdel Nasserin perustama YAT saavutti jopa
tiettyä kansallismielistä tukea vainotuilta kommunisteilta
sekä Muslimiveljeskunnan islamistiselta liikkeeltä. Amerikkalaisen
Lähi-idän tuntijan Martin Kramerin mukaan "maallinen pan-arabismi koki
äkillisen lopun arabien kärsittyä nöyryyttävän tappion Israelia vastaan
vuosien 1967 ja 1973 sodissa, ja lopulta se haudattiin Egyptin tunnustettua
Israelin ja tehtyä rauhansopimuksen sen kanssa vuonna 1979.
Virallisesti arabien ja Israelin välinen sota oli ohi." Palestiinan
Vapautusjärjestö PLO muodostettiin pan-arabialaisen liikkeen suosion ollessa
huipussaan vuonna 1964, yhteistyönä Gamal Nasserin ja Neuvostoliiton
välillä. PLO nousi hyvin näkyväksi pan-arabismin kuoleman jälkeen ja tämä
johti uudenlaisen konfliktin alkuun - palestiinalaisten ja Israelin väliseen
sotaan. Yasser Arafatin maallisessa ohjauksessa PLO yritti ylläpitää
jatkuvaa terrorismin aaltoa ja uuvuttaa Israelin väestön, samalla riistäen
kansainvälisellä tasolla Israelin juutalaisvaltiolta laillisen oikeuden
olemassaoloon. Lietsoakseen vihamielisyyttä Israelia vastaan ja jarruttaakseen
islamistisen Hamas-liikkeen suosion etenemistä, Arafat avasi moskeijat
ääri-islamismille koko palestiinalaisalueella. Näissä alettiin siten
kilpailla Hamasin kanssa ja saarnata pyhää sotaa Israelia ja
juutalaisia vastaan. Vaikka PLO:n peruskirja ei sisällä sanaa
"Jumala", niin Martin Kramerin mukaan "Israelin vastustamisessa on aina
ollut mukana islamistinen komponentti, mutta se on perinteisesti ollut
sivuroolissa - ensin antamassa tukea arabivaltioille, sitten PLO:lle". On
ironista, että vaikka nämä kaksi palestiinalaista liikettä ovat
toistensa ideologisia vastustajia, niillä on sama ideologinen tavoite:
sionistisen yhteisön poistaminen muslimien maaperältä. Maallistuneille tämä
merkitsee paluuta pan-arabismiin, joka päättyi Sadatin mukana.
Islamisteille se merkitsee muslimien maan puhdistamista ja askelta kohti
Kalifaatin paluuta. Joka tapauksessa Yasser Arafat oli tietyssä määrin
vastuussa palestiinalaishallinnossa tapahtuneesta ääri-islamismin noususta,
joka lopulta otti johtavan roolin kiistassa Israelin
kanssa. Pan-arabismin epäonnistumisen, molempien kansannousujen
tappion, Arafatin kuoleman ja Fatahin taantumisen myötä uusi
Lähi-idän konfliktin muunnos on noussut eturintamaan. Hamas, joka on
palestiinalainen versio Muslimiveljeskunnasta, on tehnyt islamistisesta
agendastaan Israelin vastaisen taistelun keskipisteen. Konfliktin ei voi
enää sanoa olevan pelkkä poliittinen kilpailu kahden osapuolen
välillä. Palestiinalaiset katsovat nyt konfliktia islamistisen
ääriajattelun lasien läpi, ja siinä voitot saavutetaan ennen kaikkea
islamille, ei arabeille tai palestiinalaisille. Israelin puolella konfliktille
on tyypillisesti nähty pessimistisen realismin pohjalta - tämä on ollut Ariel
Sharonin politiikan kulmakivi irtauduttaessa
palestiinalaisista. Israelin irrottautumispolitiikka, jota nyt
tarkastellaan uudelleen jatkuvan väkivallan johdosta, tulisi ymmärtää yleisenä
vastauksena islamistiseen ääriliikehdintään. Se heijastaa käsitystä, jonka
mukaan islamismi on suvaitsemattomana ideologiana kyvytön kompromisseihin
ja yhteiseloon läntisen moraalin ja läntisten käsitysten kanssa. Tällainen
ideologia on perinteisesti pannassa Euroopassa, sillä se ei vastaa
eurooppalaisten läntisiä arvoja. Tällaisen ideologian omaava organisaatio
ei ansaitse tunnustusta eikä EU-rahoitusta, riippumatta siitä
millaista roolia se näyttelee "yhtenäishallituksessa". Jos ei saada
konkreettista todistetta siitä, että Hamas tuomitsee väkivallan, hyväksyy
Israelin oikeuden olemassaoloon ja hyväksyy aiemmin allekirjoitetut sopimukset,
ja jos ei näiden kolmen ehdon hyväksymistä harkita vakavasti uudessa
hallituksessa ja Hamasissa itsessään, toivoa edistyksestä ei juurikaan ole.
Mutta tärkeintä on, että EU ensin tunnustaa palestiinalaisten
valinneen islamistisen ratkaisun konfliktiin Israelin kanssa. Tämä
edustaa viimeisintä Lähi-idän konfliktin
muunnosta.
|