Oli jo yö, kun virkosin metsässä. Druidit kertoivat minulle, että he olivat kamppailleet outojen käärmeolentojen kanssa. Minun viimeinen muistikuvani liittyi johonkin kieroutuneeseen olentoon, joka oli silkalla raivokkuudellaan päässyt suojaukseni ohi ja iskenyt minut maahan. Palasimme käytäviin, vaikka minusta ne muistuttivat enemmän hautaa. Joissain huoneista lepäsi olentoja menneestä maailmasta, järkyttävin oli jonkinlaisesta alttarihuoneesta löytynyt säivästetty haltianruumis, joka oli virunut seipäässä ties kuinka kauan. Kohtasimme vielä tuliolentoja, joiden kanssa taisteleminen verotti voimiamme, sekä varjoja, joista emme olisi selvinneet, ellei Suru olisi älynnyt käyttää löytämäänsä taikasauvaa niiden tuhoamiseen. Oli meidän onnemme että se toimi.

Olimme pian tutkineet suurimman osan käytävistä ja huoneista. Emme edes vaivautuneet keräämään kaikkia niistä löytyneitä menneen maailman aarteita, kulta ja hopea ovat sieviä metalleja, mutta käytännössä arvottomia. Rautaakin me löysimme, vanhoja aseita ja sekalaisia jäänteitä, joiden alkuperäinen tarkoitus jäi meille mysteeriksi. Kaikesta päätellen näiden käytävien rakentajat olivat taitavia työstämään metallia, kiveä ja puuta, jotkin rakenteet olivat kestäneet aikaa uskomattoman hyvin.

Ainut selvittämätön asia oli salaperäinen ovi, jota suojelee jonkinlainen taika. Avain, jonka Osfrid antoi Laurëregille, ei auta meitä, koska dryadi kieltäytyy itsepintaisesti antamasta meidän avata ovea. Sen sijaan päätimme tutkia paremmin huonetta, jonka seinällä roikkui suuri peili ja jonka lattiaa peittävään mattoon oli kirjattu varoituksia.
Seisoimme huoneessa ainoan lamppumme lepattavassa valossa ja pohdimme mitä tämä kaikki mahtoi merkitä. Suru ehdotti, että meidän pitäisi ehkä rikkoa peili. Jokin syy, jota en itsekään täysin ymmärrä, pakotti minun käteni liikkumaan ja ennen kuin ehdin ajatella asiaa loppuun asti, olin jo lingonnut kiven peiliin, joka särkyi räsähtäen tuhansiksi pieniksi palasiksi. Välittömästi sen jälkeen huoneen täytti omituinen tuuli ja kuin tyhjästä eteemme ilmestyi joukko olentoja, jotka olivat kuin puoliksi käärmeitä ja puoliksi jotain mikä muistutti etäisesti ihmistä.

Se mitä seuraavaksi tapahtui jäi minulle hieman hämäräksi. Nämä olennot olivat mitä ilmeisemmin viettäneet lukemattomia vuosia vangittuina peiliin. He osasivat kuitenkin puhua haltiakieltä, mitä minä en osaa. Laurëreg ja Haggi saivat toimia tulkkeina, mutta dryadi ei ollut kovin halukas kertomaan meille muille mitä käärmeolennot puhuivat. Haggi joutui peittelemään sitä että on haltia, sillä muinaiset haltiat olivat ilmeisesti vanginneet käärmeolennot ja he olivat siitä ilmeisen käärmeissään. Sen verran sain selville, että nämä olennot tahtoivat ilmeisesti sotaa kaikille, kuten olivat aikoinaankin tahtoneet. Salaperäisen ovi johti olentojen kertoman mukaan ihmisten muinaiseen kaupunkiin ja saatanpa kertoa että ihmiset rakensivat alkuperäisen torninkin, jos vain joskus löydän jonkun jota moiset tarinat kiinnostavat.
Ihmisten kaupunki on ollut varmaan uljas näky. Voin kuvitella miten heidän metsästysmaansa ovat levittäytyneet silmänkantamattomiin ja miten heillä on ollut vartiotorneja pitkin maisemaa, niin ettei mikään ole päässyt uhkaamaan heitä huomaamatta. Heillä on varmaankin ollut suuria suojia, joissa he ovat säilyttäneet ruokaa pahan päivän varalle ja paljon uljaita metsästäjiä, joilla on ollut rautaiset aseet ja kivisiä suojia siellä missä ei ole kunnollisia luolia. Bardeja ja druideja heillä ei ole ollut tarpeeksi, sillä muutenhan heidän elämäntapansa olisi säilynyt näihin päiviin saakka.

Toisinaan minua harmittaa, että en ole opetellut haltiaa tai käärmettä. Minusta olisi ollut upeaa puhua noiden olentojen kanssa suoraan, jotta olisin saanut tietää tarkemmin millainen mennyt maailma oli. Käärmeolennot kuulemmat tulivat ajalta, jolloin Sasobek oli ollut vasta oppipoika - tosin kaiketi mahtavassa veljeskunnassa. Minun on vaikea edes kuvitella miten kauan he olivat olleet vankeudessa.
Huomasin heidän johtajansa esittävän havaintojaan minusta. Olin havaitsevinani halveksuntaa tavassa, jolla hän tutkiskeli vaatetustani ja olemustani. En voinut vastustaa kiusausta, minun oli lumottava yksi hänen alamaisistaan soitollani. Mielessäni kävi, että samaa voisi kokeilla joskus aivan tavallisella käärmeellä, mutta sen kokeileminen jäisi tulevaan aikaan. Soitin siis käärmeolennon suohon ja kaadoin sen maahan kevyesti osoittaakseni, että ihmiset ovat voimakas kansa, jota vastaan sotiminen ei olisi viisasta edes niin vanhoille olennoille kuin nämä.

Saatuaan jutustelunsa käärmeolentojen kanssa loppuun Laurëreg ja Haggi kertoivat, että meidän oli aika lähteä. Hyvästelimme olennot ja lähdimme kohti Osfridin mökkiä, kertoaksemme hänelle mitä oli tapahtunut. Suru tahtoi jäädä seuraamaan mitä käärmeolennot tekisivät, joten hän ei tullut mukaamme.

Osfridin luona meitä odotti kaksi metsästäjää. He kertoivat, että Hallainmaalaiset ovat alkaneet valmistella sotaa ja että Talvisuden klaani olisi valmis sellaiseen, jos olisi pakko. Päälliköt tahtoivat kuitenkin vielä neuvotella ja he pyysivät minua toimimaan välittäjänä, koska minut tunnetaan molemmissa heimoissa ja minun tiedetään olevan puolueeton tällaisissa asioissa. Suostuin heidän pyyntöönsä, kysyttyäni ensin Osfridilta luvan. Toverini aloittivat jaarittelun sodan luonnollisuudesta tai luonnottomuudesta. He eivät ymmärrä aivan täysin meitä ihmisiä, heille kuolema on jotain kovin kaukaista ja luulen, että he pitävät välillä itseään jumalten kaltaisina kuolemattomina, ehkä jopa siinä määrin, että he halveksuvat jopa mestarimme ihmisyyttä, sillä mestari on vanha eikä elä enää kauan. Tahtoisin heidät silti mukaani, koska heidän taitonsa ovat ainutlaatuiset ja toisaalta on hyvinkin mahdollista, että juuri ihmisyyteni voi sokaista arvostelukykyni silloin kun sitä tarvitaan eniten. Sillä puolueettomuudestani huolimatta en tahdo että ne harvat ystävät, joita minulla isäni kansan keskuudessa on, kaatuvat taisteluissa jonkin rituaaliesineen omistuksesta.

Ilta oli jo pimennyt, kun Suru saapui juosten paikalle. Hän oli kiihtynyt ja kesti hetken ennen kuin ymmärsimme hänen viestinsä: käärmeolennot tekivät kuolemaa. Lähdimme heti paikalla katsomaan mitä tapahtuu, sillä luonnottomat kuolemat metsässä ovat aina huolestuttavia. Kun saavuimme paikalle, ei mitään ollut enää tehtävissä. Käärmeolennot olivat jo kuolleet, kaikki paitsi heidän kuninkaansa. Tuo muinainen olento taisteli käytävien pimeydessä yhtä muinaista kirousta vastaan. Loitsumme olivat voimattomia sen edessä. Saatoimme kuitenkin niillä ja parannustaidoillamme helpottaa käärmekuninkaan oloa. Tietämättä tulevasta pidimme häntä elossa, kunnes saisimme sanan Osfridille, joka tuntee väkevimmät parannustaiat. Ilmeisesti oli jo aivan liian myöhäistä, sillä mestarin loitsut eivät auttaneet olentoa sen enempää kuin meidänkään. Meidän seuratessa tilannetta voimattomina, käärmekuningas painoi päänsä ja se tieto mitä vanhasta maailmasta hänellä olikin, katosi iäksi.
Poistuimme käytävistä ja valmistelimme käärmeolennot hautaamista varten. Kenties heille oli parempi kuolla vapaina, kuin elää iäti vankeina. Minä uskon heidän kuolleen, koska heidän aikansa oli mennyt. Kukaan ei enää tunne edes tarinoita käärmerodusta ja tietääkseni ainoat elävät olennot, jotka heitä ovat edes nähneet vuosisatoihin, olemme me. Weald Deogol, Salaisuuksien metsä, on nimensä ansainnut.