Palasin metsäämme murhe sydämessäni. Niin paljon kuin rakastankin tarinoita, en olisi tahtonut olla se joka kertoo mestarille, että surmanhenki vei hänen oppilaansa. Pelkäsin, että vanhuksen sydän särkyisi silkasta surusta ja minä jäisin yksin suojelemaan metsää kaikilta sen vihollisilta.
Yritin kulkiessani keksiä miten voisin parhaiten kertoa mitä oli tapahtunut, kun kuulin korkeuksista kotkan huudon. Haggi oli selviytynyt kuin ihmeen kaupalla. Kunnioitukseni hänen voimaansa kohtaan kasvoi, Haggi oli voittanut metsän kirouksen aivan yksin. Kenties muillakin oli vielä toivoa.

Saavuimme Weald Deogoliin kohtaamatta enempää vaikeuksia. Mielemme olivat raskaat, mutta emme luopuneet toivosta, vaan sen sijaan suunnittelimme miten voisimme pelastaa ystävämme.
Pari päivää suunniteltuamme Laurëreg ilmestyi tammestaan, täysin vahingoittumattomana. Dryadi itse selitti, että Surmanhengen palvelijat eivät olleet käsittäneet mikä hän on ja Surmanhenki itse oli ollut jossain muualla. Ilmeisesti muinainen olento oli uskonut, että hänen linnoituksensa sokkelot olisivat olleet liikaa dryadille ja että hänelle olisi aikaa myöhemminkin keskittyä tämän tuhoamiseen. En tiedä mikä on totuus, vain Surmanhenki itse tietää, mutta minusta tuntui, että Laurëreg päästettiin pakoon.
Epäilykseni vahvistui, kun parin viikon kuluttua Suru palasi. Maahinen oli riutunut ja puhui sekavia, mutta hän oli edelleen elossa, mikä oli tärkeintä. Ajattelin ensin, että pikkuinen olikin osoittautunut sitkeämmäksi kuin kukaan meistä olisi uskonut. Hän oli kestänyt surmanhengen loitsuja peräti kaksi viikkoa ja onnistunut pakenemaan, vaikka olikin kuoleman rajoilla. Kuitenkin se mitä Suru kertoi sai minut näkemään asiat eri valossa: Surmanhenki oli päästänyt hänet menemään.

Meille selvisi, että Surmanhenki oli ollut aikoinaan druidi, kuten me. Muinainen olento oli kai muuttanut luvuttomia vuosia sitten metsän oman elämänsä lähteeksi, sen sijaan että olisi varjellut sitä, kuten oikein olisi. Tämä huolestuttaa minua, enkä usko että olen ainut. Pelkäämme kaikki, että tuo epäkuollut olento tahtoo laajentaa valtapiiriään, sillä nyt se on sidottu omaan metsäänsä. Tarvitsemme tietoa ja ennen kaikkea tarvitsemme enemmän voimaa, sillä pohjoisen Sasobek on meille suurempi uhka kuin ihmisten väliset taistelut tai örkkien ja koboldien ryöstöretket.
Talvisudet ja Hallainmaalaiset tuntuvat valmistautuvan jälleen sotimaan keskenään. Tällä kertaa syynä on jokin taikaesine, jonka talvisusien metsästäjät löysivät kadonneen jalokiven tilalle. Palautin puolituisen, Kiron, viemän veitsen klaanille, kun kuulin nämä uutiset. Ilmeisesti ainakin osa talvisuden klaanin metsästäjistä tuntuu kuvittelevan, että minun olisi taisteltava heidän rinnallaan, mikäli taisteluja on tulossa. Tämä on asia, joka huolestuttaa minua, mutta ei ole nyt ajankohtainen. Pelkään, että he yrittävät tehdä metsälle jotain saadakseen minut taistelemaan rinnallaan, he eivät ymmärrä että velvollisuuteni metsää kohden on suurempi kuin verenperintöni kutsu. Silti minusta olisi häiritsevää joutua käyttämään magiaani omaa sukuani vastaan. On edettävä varoen ja toivottava, että tilanne ratkeaa ilman taisteluja.

Osfrid kertoi meille, että metsämme alla on muinaisia raunioita, jotka ovat säilyneet siellä vuosia koskemattomina, magialla sinetöitynä. Vanhan maailman salaisuuksien penkominen voi olla vaarallista, mutta meillä oli nyt uusi vihollinen, joka oli tullut vanhasta maailmasta. Meidän olisi pengottava ne salaisuudet, jotta voisimme ymmärtää paremmin miten taistella Surmanhenkeä vastaan.

Lyhyen valmistautumisen jälkeen lähdimme raunioille, joita emme olleet aiemmin edes huomanneet, mutta joista Osfrid tiesi kertoa meille. Löysimme paikalle mestarimme neuvojen perusteella ja avasimme ties miten kauan suljettuna olleet ovet, jotka johtivat tunneleihin maan alle. Olimme luottavaisia, sillä olimme kotonamme, tämä metsä oli voimamme keskus eikä mikään voisi uhata meitä täällä. Silti olin tuntevinani pientä levottomuutta astellessamme muinaisia kivikäytäviä, vaikka samalla tunsin hienoista innostusta, koska meillä oli täällä metsässä jotain näin ainutlaatuista. Emme joutuneet kulkemaan kauan, kun huomasimme, että se joka nämä käytävät oli aikanaan rakentanut oli ansoittanut jotkin huoneista. Lisäksi jotkin merkit viittasivat siihen, että nämä rauniot piilottavat jotain synkkää salaisuutta. Kohtasimme kaksi helvetinkoiraa, jotka kaatuivat nopeasti taikoihimmme ja aseisiimme, minua huolestuttaa hieman. Miksi nämä olennot oli asetettu vartioimaan erästä huonetta, jonka sisältö antoi ymmärtää, että raunioissa saattaisi piillä vielä jotain paljon pahempaakin.
Olemme tutkineet vasta pienen osan raunioista ja jo nyt olemme löytäneet useita taikaesineitä. Vanhan maailman ihmeitä, luulisin. Kenties Osfrid osaa kertoa meille niistä enemmän. Itse kannan mukanani torvea, jonka taikuus auttaa minua suojelemaan metsää tulevaisuudessa. Minun on hillittävä mielikuvitustani, sillä löytämämme esineet eivät ole olleet vielä kovin mahtavia, Surmanhenkeä niillä ei päihitetä, mutta entä jos suurimmat salaisuudet odottavat vielä löytäjäänsä. Nämä rauniot ovat todellinen aarreaitta, enkä olisi ollenkaan ihmeissäni, mikäli löytäisimme täältä juuri sen mitä tarvitsemme, jotta voimme suojella metsää entistäkin paremmin.