Lähdimme metsään toisen päivän aamuna. Ilma oli sateisen harmaa, kuten se täällä päin usein on. Päivästä oli tulossa lämmin, sen saattoi tuntea tuulesta, mutta astuttuamme Weald Broganiin koboldien jäljissä, päivän lämpö katosi ja kuolleen metsän hiljainen kylmyys tuli sen tilalle.
Jo matkamme alussa meille tuli selväksi, että joku tässä luonnottomasti muutetussa metsässä ei tahtonut meidän kulkevan edemmäs. Löysimme patsaita, jotka muistuttivat etäisesti meitä. Patsaat olivat kaikki kammottavien kuolemien vääristämiä ja niiden puiset kasvot eivät valaneet lohtua kenenkään sydämiin. Soitin valituslaulua, jonka olin kuullut edellisenä iltana ja metsä vastasi siihen, mutta vain siihen. Kaiken muun äänen se pyrki tukahduttamaan pois, sillä Weald Brogan vihaa elämää ja eläviä yhtä paljon kuin sitä hallitseva surmanhenki, jonka sydämen vuosisadat ovat mädättäneet niin että siinä asunut rakkauden ja lämmön muistokin on kadonnut iäksi.

Seurasimme koboldeja, mutta ne olivat liian kaukana edessämme. Toiveet niiden löytymisestä alkoivat hiipua ja tunsimme metsän pahansuovan katseen seuraavan askeliamme. Kohtasimme luonnottoman joen, jossa asui olentoja, joita emme nähneet kunnolla ja olen siitä iäti kiitollinen kaikille maanpiirin jumalille. Vedet väistyivät edessämme ja päästivät meidät syvemmälle metsään. Silloin meidän olisi pitänyt viimeistään ymmärtää kääntyä takaisin, mutta meillä oli tehtävä ja me tahdoimme suorittaa sen loppuun. Kun olimme ylittäneet joen, minä, Haggi ja Laurëreg, vedet sulkeutuivat ja Suru jäi yksin toiselle rannalle. Haggi muuttui kotkaksi ja kantoi maahisen yli. Emme enää voineet perääntyä, sillä tie takanamme oli sulkeutunut.

Vielä silloin en osannut pelätä, sillä niin kuin olenkin bardi, en ymmärtänyt tarinoita, jotka ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle. Kirottu metsä ei ole elävien paikka. Jatkoimme urheasti matkaa emmekä lannistuneet, uskoimme voimamme suojelevan meitä. Olihan meillä käytössämme taikuutta, jonka jo kerran uskottiin hävinneen maailmasta ja veljeskuntamme voimakkain, Haggi Tattenai, kulki mukanamme.
Se mitä kohtasimme seuraavaksi yllätti meidät kaikki. Keskellä tätä vierasta paikkaa oli suurin talo, jonka olen koskaan nähnyt. Sen ikkunat oli peitetty hiotulla kristallilla ja sen paksu puuovi kääntyi suurien rautaisten saranoiden varassa. Oli selvää, että tämä rakennus, joka kuin ihmeen kaupalla oli kestänyt ajan hampaan kulutusta ammoisista ajoista asit, kuului jollekin hyvin vauraalle. Kuljimme varovasti lähemmäs ja huumaava ruuan tuoksu täytti aistimme. Emme olleet syöneet mitään metsään tultuamme, sillä tässä metsässä ei elänyt mitään eikä se tarjonnut eläville ravintoa. Talosta löysimme kuitenkin neljälle katetun pöydän ja ruokaa, joka ylitti suloisuudessaan kaiken mitä olimme koskaan maistaneet. Meidän olisi pitänyt ymmärtää, että tämä oli juoni, mutta me olimme nälkäisiä ja söimme ja vatsamme täyttyivät. Hetken ajan Weald Brogan vaikutti miltei vieraanvaraiselta paikalta. Löysimme mökistä ihmeellisiä aarteita: rautaesineitä ja rasian, joka soitti musiikkia ihan itsestään.
Emme kuitenkaan voineet jäädä sinne. Haggi löysi koboldien jäljet uudestaan ja olimme levottomia, koska ne jatkuivat talon toisella puolella, ikään kuin talo olisi vain laskettu niitten päälle.

Matka jatkui ja metsä ympärillämme pysyi hiljaisena ja kuolleena. Mikään ei estänyt kulkuamme emmekä myöskään nähneet mitään emmekä ketään, ennen kuin löysimme koboldit. Kaikki yhdeksän oli mestattu ja heidän päänsä oli ripustettu puuhun. Haggi nousi puun latvaan, selvittämään mihin irvokas näky oli kiinnitetty. Hän katosi näkyvistämme. Kuulimme kamppailun ääniä ja Haggi katosi. Epäilimme hänen muuttuneen kotkaksi ja lentäneen pois. Päätimme suunnistaa ulos metsästä ennen pimeän tuloa, sillä emme tahtoneet jäädä siihen kirottuun paikkaan kun elämää antava aurinko ei enää hillitsisi sen valtiaan pimeää taikuutta.

Emme enää löytäneet omia jälkiämme. Emme tienneet kuin ilmansuunnan minne meidän olisi mentävä. Aikamme kuljettuamme, löysimme taas jäljet, omat jälkemme. Aluksi uskoimme kiertäneemme ympyrää, mutta loitsuni paljasti meille, että pohjoinen oli edelleen takanamme ja että jäljet maassa olivat metsän luoma harha, jotta me eksyisimme. Siispä jatkoimme matkaa. Pian löysimme uudet jäljet, ne olivat myös meidän, mutta kulkijoita oli enää vain kaksi. Jatkoimme suuntaamme hämääntymättä ja kohtasimme yhdet jäljet, jotka nekin olivat vain harhautus. Se mitä seuraavaksi löysimme oli Haggi Tattenain ruumis. Laurëreg epäili, ettei se ollut aito, että Haggi olisi päässyt turvaan. En tiennyt miten suhtautua asiaan, toivon että dryadi oli oikeassa ja että Haggi olisi päässyt pakoon.

Jatkoimme matkaa, emme kohdanneet uusia harhautuksia. Olimme jo eksyneet ja pimeys alkoi laskeutua. Vain loitsumme estivät pimeyttä nielemästä meitä, sillä Weald Broganin puut ovat niin kuolleita, etteivät ne edes pala. Metsä ympärillämme täyttyi pahasuovista silmistä ja äänistä, joita kaikki eivät voineet kuulla. Olimme väsyneitä, nälkäisiä ja peloissamme. Suru ja minä olimme syöneet talossa ja aloimme pikkuhiljaa voida pahoin, koska kirotun metsän lahjat ovat kirottuja nekin. Metsä alkoi olla liikaa maahiselle ja jokin voima vaikutti häneen. Ilman varoitusta maahinen joutui paniikkiin ja lähti juoksemaan. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä perään, sillä jos Suru olisi kadonnut metsään, emme olisi koskaan enää nähneet häntä. Siispä me juoksimme ja juoksimme, kunnes keuhkojamme poltti ja jalkamme olivat pettää.
Suru onnistui viimein karistamaan loitsun vaikutuksen mielestään. Olimme juosseet aukiolle, jonka keskellä oli yön pimeyttäkin pimeämpi kuilu ja kuilun partaalla seisoi Surmanhenki. Niin totta kuin elän ja hengitän, minä puhuin tämän ikiaikaisen olennon kanssa ja olen vielä kertomassa siitä.

Voimakkaimmat loitsumme olivat hyödyttömiä Kirottua vastaan. Kuolema oli tehnyt hänestä kärsivällisen ja yhden taian epäonnistuessa, hän vain kokosi itsensä ja teki toisen. Hetken jo kuvittelin, että pääsemme pakoon, kun onnistuin kumoamaan hänen loitsunsa, mutta olimme liian väsyneitä juostaksemme. Silmiemme edessä Suru katosi surmanhengen loitsun vuoksi, emmekä voineet auttaa häntä mitenkään. Tappiomme oli täydellinen, kun ikivanha paholainen antoi orjansa tuhota pyhän kiven, jota olimme etsineet. Laurëreg päätti hakea Surun takaisin epäkuolleen linnoituksesta. Sanoin hänelle, että se olisi itsemurha. Dryadi oli kai tullut hulluksi kauhusta, sillä hän tuntui kuvittelevan, että voisi vain kävellä surmanhengen linnoitukseen ja hakea maahisen pois. En tiedä varmasti, sillä hän kuuluu keijujen sukuun ja voihan olla mahdollista, että hän onnistuu. Annoin hänen mennä, sillä ei ole viime kädessä minun vastuullani mitä tapahtuu ja mikäli Laurëreg ei todella voisikaan tehdä mitään ei ollut mitään syytä estää häntä edes yrittämästä. Sen kuitenkin tiesin, että kaikki taikuuteni oli kulunut siihen, että olin selvinnyt edes niin pitkälle. Tiesin, että metsään jääminen olisi tarkoittanut varmaa kuolemaa minulle. Siispä minä pakenin.
En ole ylpeä siitä, että toverini katosivat metsässä ja minä en, mutta me kaikki tiesimme lähtiessämme matkaan, että jokainen ei välttämättä palaisi. Asetan toivoni siihen, että löydän nopeasti jonkin keinon, jolla voin pelastaa ystäväni. En kuitenkaan ole kovin toiveikas, että heistä kukaan enää palaisi. Haggista en tosin tiedä, mutta luulen, että surmanhenki sai hänetkin.