Puolituisjahti

Takana oli niinkin monia rauhaisia päiviä, kuin peräti seitsemän. Vietin ne päivät hioen lauluja niistä asioista, joita haltiametsässä näin ja kierrellen Weald Deagolin salaisilla poluilla. Istuin ystävällisen vanhan tammen alaoksalla, jonka se oli kasvattanut juuri sopivaksi paikaksi kerätä tuoretta misteliä. Olinkin ollut huomaavinani susissa levottomuutta tänä aamuna, niillä on parempi vaisto tällaisten suhteen. Luokseni juoksi puolituinen, joka oli ilmiselvästi hädissään. Hän rukoili minua pelastamaan henkensä ja kertoi, että ihmiset ajoivat häntä takaa. Kiinnostukseni heräsi ja tahdoin kuulla lisää siitä, mitä hänenlaisensa hukkapätkä oli tehnyt, jotta oli saanut Talvisuden klaanin uljaat metsästäjät peräänsä. Päätin auttaa häntä.

Johdatin puolituisen muassani metsän sydämeen, jonne ulkomaailmasta kotoisin olevat harvoin pääsevät. Siellä, syvällä läpitunkemattomassa korvessa, asuu Metsän Osfrid, jonka syvä viisaus on peräisin kuolevaisilta tuntemattomista lähteistä ja jonka sokeat silmät näkevät enemmän kuin kenenkään muun. Polvistuin mestarini eteen, joka jo tiesi odottaa minua ja puolituista. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Maineikas puolituisvaras Kiro, oli saapunut luokseni ja luovuttanut henkensä käsiini. Hänen konnuuksistaan parhaiten tunnettu on tarina siitä miten hän salakavalasti varasti Talvisusien päällikön Murtumattoman Tikarin ja jalokiven, joka antoi voittamattomuuden taistelussa. Harva kuitenkaan tietää miten hän sen teki tai päätyi tekemään.

Kiron tultua luokseni ja annettua minulle vallan määrätä kohtalostaan, ajattelin ensin, että jumalat ovat lähettäneet varkaan luokseni, jotta voisin rangaista häntä kuten oikein on ja palauttaa hänen saaliinsa niille, joilta se alunperin vietiin. Metsän Osfird katsoi puolituisen sydämeen ja sanoi hänen sielunsa olevan syyllinen ja paatunut, mutta että tämä nimenomainen koiruus ei langettaisi häntä, sillä siihen hän oli syytön. Ja silloin ymmärsin minäkin, että kenties tämä puolituinen oli paatunut varas, hän ei silti uskaltaisi käydä Talvisusien mahtavaa klaania vastaan tuollaisella röyhkeydellä.

Druidit kahlitsivat puolituisvarkaan metsän sydämeen voimakkailla loitsuilla ja minä lähdin etsimään metsästäjiä.
Tiesin mistä etsiä heitä ja saatuani heidät näkyviini ilmoitin heille itseni sanoen: Olen Torr Carberend, olette tulleet Weald Deagoliin, salaisuuksien metsään ja vain minun avullani te poistutte metsästä elävinä. Oli nimittäin käynyt niin, että he olivat kuulleet metsänväen pillit ja joutuneet paniikin valtaan ja olivat juoksemassa suin päin metsään. Silloin kerroin heille jotain, mitä olin kuullut Osfridin luona. Metsässä liikkui koboldeja. Ne olivat tulleet sinne puolituisen perässä. He olivat uhanneet tappaa puolituisen perheen, mikäli tämä ei suostuisi varastamaan heille päällikön, jota he suuresti pelkäävät, aarteita. Koboldit olivat tulleet toteuttamaan uhkauksensa, koska puolituinen oli piilottanut aarteet. Kävi kuitenkin niin, että koboldit olivat löytäneet sekä hänet että piilon ja saaneet aarteet itselleen.

Tämän pidemmälle tätä ei ole. On nimittäin sellainen tilanne, että meidän piti selvittää kuka oli oikeasti saanut puolituisen uskomaan, että todella omisti esineet, jotka oli vienyt ja miksi koboldit olivat tahtoneet klaanin pyhän kiven ja miksi ne nyt olivat matkassa pohjoiseen, kiellettyyn metsään. Sekin meitä joitain kiinnostaisi, että mistä on peräisin puolituisvauva, jonka Suru löysi ajelehtimassa virtaa pitkin pois päin koboldijoukon tuhotöistä.
Lähdimme jäljittämään koboldeja, niitä jotka Suru oli nähnyt, jotta ne kertoisivat meille, miksi ne olivat tahtoneet kiven niin kovasti ja mitä oli oikein tekeillä. Saavutimme viimein koboldit. Yritimme hiipiä niiden luo, mutta niillä oli vahti puussa ja se näki meidät. Heti varoituksen kuultuani heitin pöheikköön, jossa koboldit olivat, loitsun, joka pitäisi koboldit paikoillaan. Sitten Haggi sytytti heidät palamaan. En voi sanoa surevani heidän kohtaloaan, menivät sentään nopeasti - huonomminkin olisi voinut käydä. Suru otti sen kovin raskaasti, hän ei kertakaikkiaan kyennyt ymmärtämään, että miksi ihmeessä me sillä tavoin sydämettömästi surmasimme koboldit. Henkilökohtaisesti en olisi alkuunkaan pahoillani, mikäli en enää koskaan näkisi koboldeja Weald Deagolissa, mutta hän oli tavallaan oikeassa. Siitä huolimatta koboldit olivat surmanneet puolituisia ja sellainen ei vetele. Laurëreg taisi nähdä jotain tällaista tapahtuvan, jäädessään Osfridin seuraksi. Hänellä on tapana suhtautua ongelmiin kuin hän olisi puu itsekin.
Me muut olemme tällä hetkellä pitkällä pohjoisessa, örkkien maiden rajalla ja ilmeisesti matkalla kohti jotain vieläkin häijympää ja pahempaa kuin örkit. En pidä tästä kyllä alkuunkaan, sudetkin ovat hermostuneita.