Kadonnut kylä

Olen ymmälläni. Emme löydä haltioita. Oikeastaan emme löydä yhtikäs mitään, paitsi minä löysin viiniä. Haltiat ovat kadonneet kuin maan nieleminä. Samoin on kadonnut se jalokivi, jonka Haggi löysi ensimmäisenä päivänä.

Olimme niin epätoivoisia, että Haggi vaati meitä kaivamaan Revanin haudan uudelleen auki. Kuinka ollakaan, hän oli yhä kuollut. Kuitenkaan arvoituksen ratkaisu ei ollut yhtään lähempänä. Siinä vaiheessa päätin keskittyä viiniin, kun Haggi ja Suru alkoivat riidellä keskenään kadonneesta jalokivestä. Luulimme ensin sen katoamisen johtuneen jostain mitä tapahtui, kun hämähäkki hyökkäsi. Laurëreg kuitenkin kertoi nähneensä Surun kaivelemassa Haggin reppua ja viittasi mahdollisuuteen, että maahinen olisi vienyt kiven. Ottaen huomioon sen, että Haggi oli kokeillut löytämäänsä taikasauvaa Suruun ja maahisen taipumuksen tehdä ikäviä jekkuja, en pitänyt moista mahdottomana.
Kenties olin juonut liikaa viiniä, mutta vakuutan että yritin vilpittömästi vain selvittää mitä oli tapahtunut, mennessäni mukaan haltian ja maahisen syyttelyn ja vakuuttelun sävyiseen keskusteluun. Ilmeisesti vaikutukseni kärjisti riidan ja opin samalla uusia asioita kaikista tovereistani. Suru on omituisempi kuin alunperin ajattelinkaan, Haggi on tuomitsevanpi kuin luulin. Kummastuttipa minua sen metsänhengenkin, Laurëregin, käytös. Ensin hän vihjaa, että maahinen on vienyt selvästi kallisarvoisen jalokiven ja piilottanut sen metsään, sitten hän pesi kätensä syntyneestä tilanteesta ja kertoi Haggille ja Surulle, että heidän kinastelunsa on naurettavaa ja että heidän pitäisi käyttäytyä druideille sopivalla tavalla. Olin samaa mieltä Laurëregin kanssa, mutta olisi hän silti voinut harkita toisenlaista lähestymistapaa. No, ainakin hän yritti lopettaa riidan, mutta ruumiillistuneet metsänhenget taitavat ajatella asiat hieman eri tavalla kuin me vähemmän maagiset olennot.

Yritimme vielä muutamaa loitsua, jotta kylän asukkaitten kohtalo olisi selvinnyt meille. Kuitenkaan emme onnistuneet ratkaisemaan arvoitusta. Olen varma, että meiltä jäi jotain huomaamatta. Kenties magiastammekin olisi ollut enemmän apua silloin. Nyt olisimme voineet heitellä loitsuja umpimähkään sinne tänne ja toivoa, että joku niistä paljastaa meille mitä on tapahtunut. Päätimme siis palata lopulta kotiin Weald Deagoliin, ikävä mielikuva päässäni sisälsi nöyryytettyjä druideja, jotka luikkivat kotiin häntä koipien välissä.
Matkalla poikkesimme heimoni luona, he olivat ystävällisiä meille. Siitäkin huolimatta, ettei meillä ollut mukanamme klaanin pyhää kiveä. Ilmeisesti löytämämme ja kadottamamme jalokivi ei ollut heidän etsimänsä. Heimon kaksi metsästäjää oli kadonnut. He olivat kenties päässeet puolituisen jäljille. Siitä en tiedä mitä heille todella on tapahtunut, mutta päätin että siihen saakka, kunnes heidän kohtalostaan saadaan selvyyttä, laulan heimon rohkeista metsästäjistä, jotka ajoivat varasta takaa aina Yksinäisen meren rannoille.

Mestarimme Osfrid on lempeä mies, ellei hän saa syytä olla jotain muuta. Asetin toivoni siihen, että hän olisi meille suopea ja että hänen viisautensa johdattaisi meitä eteenpäin. Epäilen että ikivanha Haggi saattaa olla voimassa Osfridin veroinen, mutta tiedossa ei ole toista Osfridin veroista. Mestari on perillä vanhan maailman salaisuuksista, joita hän jakelee tarpeen mukaan, mutta epäilen ettei kerro kaikkea kuin harvoille ja valituille. Mestari on varmaankin unohtanutkin enemmän muinaista viisautta, kuin kukaan meistä koskaan oppii.

Kuten arvasin, Osfrid tiesi mitä meillä oli ollut vastassamme. Hän sanoi kimppuumme hyökänneen olennon olevan hyvin harvinainen ulottuvuushämähäkki, jolla on kyky siirtää itsensä paikasta toiseen. En ymmärtänyt ihan kaikkea mitä mestari sanoi, mutta luulisin hänen tarkoittaneen, että nämä hämähäkit ikään kuin kulkevat oikopolkuja. Kun me joudumme kävelemään ja juoksemaan paikasta toiseen, ulottuvuushämähäkit siirtyvät niihin näkymättömissä jotain sellaista reittiä pitkin, joka on vain niitten tiedossa - mitä kaikkea sellaisella taidolla voisikaan tehdä.
Niin ikään oli hieman ennalta arvattavaa, ettei Osfrid voinut kertomamme perusteella sanoa mitä haltioille oli tapahtunut. Olen pettynyt meihin, en tiedä mestarista. Samalla minua surettaa se ettemme löytäneet Haggin vanhempia. Tehtävämme epäonnistui. Toivon että voisimme palata kylään, mutta en tiedä palaammeko. Tällaiset asiat jäävät helposti vaivaamaan mieltä. On eri asia, jos arvotavarat katoavat salaperäisesti, mutta haltiakylän kaikkien asukkaiden yhtäaikainen katoaminen jälkiä jättämättä saa minut hieman levottomaksi.