Remonttimestari Niitty oli kiihdyksissään. Hän ei enää viikkoihin saattanut katsoa kirkkorouva Merenrantaa silmiin, joissa kiiluivat vain lahjoitushekkien suuret summat. Aito Rouvan kuuliaisuus ja nöyryys oli Sairaalasta tyystin unohtunut.
Pyhä, jokin muu henki, tai mahdollisesti virus, valtasi ja villitsi rouva Niityn täysin muistelutilaisuudessa, jonka seurakunta järjesti kirkon talkoolaisille. Mestari Niityn sisällä kiehui, ja kun hänen puheenvuoronsa tuli, hän unohti missä oli, sekä haastatteluista tutuiksi tulleet empaattiset ilmaisunsa. Niityn polvet notkuivat joka hönkäyksellä kun hän tasasi painettaan ja sen ryöppyinä tuomitsi huorille, naisten kanssa makaaville ja muille lesbolaisille Sodoman ja Gomorran tulikivenkatkuista kohtaloa.
Rouva Niityn palopuheen jälkeen Maikki Merenranta nielaisi säikähdyksensä kuin hunajaan kastetun takiaisen ja kävi kiittämään Niittyä sytyttävistä sanoista. Viemäri oli ikuistamassa hetken Sontalehteen, eikä hänen ollut helppoa peittää ihastustaan.
Tilaisuuden jälkeen rouva Niitty ajoi traktorilla kolean matkan yksin kotiin. Tie kulki kirkon raunioitten ohi. Kaikki tapahtunut ja tehty vyöryi hänen mieleensä ja kostutti silmät. -Mikään ei enää palaisi ennalleen, kaikki olisi aloitettava alusta, koko tämä rähjäinen elämä myös...
-Ei, en kadu mitään, Niitty toisti kuin turvaa etsien yhtä lausetta mielessään, ja alkoi vähitellen kuljettaa melodiaa sanojen mukana ja kera traktorin. Laulu poimuili kuin maisema nousevan kuun valossa.
(Lukuisia vuosia myöhemmin tästä kuolinvuoteelta muistiinkirjoitetusta kappaleesta tulisi suuri hitti, joka pateettisena ranskankielisenä tulkintana valloittaisi maailman ilman, että kukaan enää muistaisi ballaadin alkuperäisiä kirkollisia yhteyksiä: Non, je ne regrette rien...)
Niitty puristi ohjauspyörää ja hyräili. Traktorin täristessä eteenpäin kohti syvenevän yön sylissä odottavaa kotitilaa, kevyen sateen kiiltävät soirot kävivät Niityn kasvoihin ja sekoittuivat kyyneliin, joista kasvoi vuolas virta.
Niitty jätti traktorin keskelle kotipihaa ja jäi istumaan ääneti paikalleen. Talossa nukuttiin jo; hän hypähti alas. Rauhattomat ajatukset kuljettivat Niittyä omia polkuja yli kiertävinä ympyröinä pitkin sorakenttää, ja lopulta hän huomasi olevansa rantavajalla. Siellä sisällä, piilossa öljyisen pressun alla, lojuivat bensakanisterit, remonttihaalarit, trasselituppujen rinnalla rukkaset ja vetoköydet. -Likaista, kuului kuiskaus.
Niitty kaivoi taskustaan virsikirjan, katekismuksen ja vihaamansa uuden käännöksen Rouvan Sanasta ja asetti ne huolellisesti auki kasan päälle. Pettymyksen valtaamana ja hallitsemattomasti itkien hän otti sitten varastohyllyltä tulitikut ja sytytti hanakasti tulta janoavan trasselin. Kohta roihusi koko vaja kuin pääsiäiskokko marraskuun yöhön eksyneenä. -Liekit peskööt pois lian ja muistot, rukoili Niitty rauhallisesti humisevan tulen äärellä. -Tahdon kotiin.
Kääntyessään polulle takaisin talon suuntaan, Niitty heitti ritiseviin liekkeihin vielä kiiltävän kirkonavaimen. -Se on saastunut.
(Kun avain myöhemmin tutkimuksissa löydettäisiin, olisi se tiukasti koteloitunut sulaneen ja kärventyneen kanisterimuovin sisään. Tämä johdatti asiantuntijat ajattelemaan, että vajassa oli harrastettu sivuelinkeinona muotintekoa ja metallivalua. -Niin monipuolisia olivat Sairaalan asukkaat olleet, tutkijat päivittelivät, eikä kenellekään juolahtanut mieleen, minkä lukon avain olisi voinut avata, jos lukko ylipäätään olisi vielä ollut olemassa.)
- - -
Moninkertaisista leukemiakokemuksistaan Marketalla oli oivallinen sairaalarutiini. Jos kaikki menisi hyvin, hän pääsisi sairaalasta kahden viikon kuluttua kotiin. Seuraisi 3 kuukautta hiljaiseloa ja kevyttä kuntoutusta, kuusi kuukautta sairaslomaa.
Talven halki ja kevään tullen Marketta ehtisi kuunnella suosikkioopperoittensa äänitykset moneen kertaan ja tutustua moneen uuteenkin. Epäilemättä nuoruuden sydänystäviin kuuluva, aatelista syntyperää oleva mutta kohtalon oikusta Marketan ystäväpiiriin vakituisesti pyrähtänyt pariisilaisvarpunen, kreivitär Marie d’Or vierailisi usein Markettaa viihdyttämässä iloisin kaskuin ja omilla kätösillään väsäämin pikku ranskalaisherkuin. Marketan suosikkikokki Lempereeltä, italialainen Carla, oli puolestaan heti alkuun luvannut leipoa Marketalle varastoon kymmenen kiloa lasagnea valmiina annoksina, jotka eestiläinen piika voisi mitään tuhoamatta vain lämmittää.
Leikkausosaston kirjoittautumispäivälle Marketta oli varannut käyttöönsä tutun taksin, ja kävi hoitamassa vielä vihoviimeiset asiat Sairaalan keskustassa.
Marketta halusi toteuttaa ennen lähtöään pienet mutta strategisesti merkittävät ja ikuisesta iloluonnosta viestivät päätökset. Symbolisena eleenä hän siirsi kaikki pankkitilinsä pois Sairaalasta, samoin vakuutuksensa saman tutun yhtiön toiseen konttoriin. Marketta muutti asuinkirjansa takaisin pääkaupungin osoitteeseen leikkauksen jälkeisestä päivästä alkaen, niin, että hän saattaisi mennä Lempereen luotettavien kirurgien käsittelyyn kotikuntansa ja sosiaaliturvan suojeluksella, mutta operaatiosta herättyään ei olisikaan enää Sairaalan asukas ja veronmaksaja. Saman tien Marketta haki ensimmäisen uudistetun Harmaninsa ompelijalta ja jätti muut korjattaviksi leikkauksen jälkeistä uutta muotoaan paremmin vastaaviksi.
Marketta oli kävelemässä taksinkuljettajaystävänsä kanssa Sairaalan torin poikki, kun tapahtui jotakin, mikä niin osuvalla ja tavattomalla tavalla kuuluu elämän luonteeseen: yllätys.
Juureskojuja visusti kiertäen ja jalkakäytää sivuten Markettaa läheni metri metriltä tutummaksi käyvä hahmo. Popliinitakki peitti pönäkän vartalon, krysanteemikuvioinen keinosilkkihuivi harvenevat hiukset; käsi puristi visusti laukunkahvaa. Marketta tunnisti tv-uutisista ja lehtihaastatteluista arpiset kasvot, ylivoimaan pyrkimystä ilmentävän katseen ja hymyyn pakottautuvan suun. Mutta ensi kertaa elämässään Marketta nyt kohtaisi tämän kävelevän ruumiin. Viemäri!
Torin laidalla Marketta pysähtyi, kohtaamista ei enää voinut välttää. Marketta voi huonosti, ja kaasut alkoivat kuplia hänen ylä- ja alavatsassaan. Sydän läpätti niin, että uskollinen taksikuskikin huomasi nytkähdykset Marketan ryhdissä. Marketta tunsi, ettei voisi eikä haluaisi estää suoltaan toimimasta.
Viemäri yritti ohittaa tilanteen, mutta tajusi, että kääntö vasemmalle veisi hänet vaaralliselle kalakojulle, siirto oikealle seinään. Viemäri päätti levittää hymynsä, tervehtiä Markettaa ja väistää tämän kunniallisesti.
Juuri sillä hetkellä Marketta ei voinut enää pidättää, hän luopui hetkeksi arvokkuudestaan ja päästi Harmanin suunnittelemiin pilkullisiin pikkuhousuihinsa hiljaisen mutta elämänsä märimmän pierun.
-Hyvä Viemäri, minulla on teille kerrottavana tärkeä uutinen, Marketta huudahti kasvonsa pitäen ja viittasi sitten Viemäriä tuttavallisesti lähemmäksi. Samalla hän nojasi taksinkuljettajansa kylkeen, kyykisti huomaamattoman elegantisti ja vetäisi salamannopeasti suuren muutoksen kokeneet pikkuhousut hameensa alta.
-Tässä teille päivän meikki, Marketta kiljahti riemusta kun toriyleisön jähmettyessä hieroi nimettomänsä Viemärin naamaan! Uusi sävy toi rustiikin kontrastin japanilaishenkisiin huivin kukkiin.
Äimistynyt Viemäri seisoi paikallaan tapahtuneen sokaisemana ja antoi Marketan rauhassa pyyhkiä kätensä popliinitakin liepeisiin.
Sitten Marketta siirtyi taksinkuljettajan ylpeästi saattamana autoon ja poistui.
Marketta tunsi sydämensä säröjen ja toteutuneen teon tuottamaa huimausta ja laskeutui pitkälleen tilavaan taksiin. Sairaalan kumpuilevat maisemat lipuivat ohi, nämä tutut rinteet, talot ja kartanot, puut ja vedet. Pian ohitettaisiin kirkon rauniot, sitten rakas oma puutarha ja koti, jonka kohdalla Marketta oli pyytänyt hiljentämään.
Kotinurkkia lähetyttäessä Marketta huomasi takanapäin, Sairaalan yllä, ennenäkemättömän pilvimuodostelman. Kirkkaassa päivänvalossa oli alkanut kokoontua violettia värisevä kierre, jonka sisällä piilotteli synkkä varjo.
Kierteen kärki pyöri Sairaalan yllä kuin jotakin etsien, se kulki kaupungintalon päältä ja tärisytti sen entuudestaan tutisevia perustuksia, se pyyhkäisi useammankin kerran torin yli mutta hyppäsi säikähtäen ohi.
Tässä vaiheessa Viemäri oli jo paennut Sontalehden konttoriin ja syväpuhdistanut kasvonsa. Pyörre sivalsi konttorin ikkunat säpäleiksi ja sieppasi mukaansa Viemärin vanhan kirjoituskoneen.
Mitä tämä ulkoavaruuden ilmiö oikein etsi, kysyivät tutkijat jälkeenpäin, tietämättä, että olomuotoa muuttava olento oli kovin herkkä hajuille.
Oliko ilmiö haistanut Marketan nimettömät vai Sairaalan torin kalakojut? Haisikö Viemärin hengitys? Vai olisiko mahdollista, että koko Sairaalan kaupunki löyhkäsi niin, että haju olisi kosmisesti häiritsevänä tunkeutunut kolmannen asteen tietoisuuteen ja sytyttänyt suuremmat avaruudelliset hälytysjärjestelmät?
Juuri kun taksi ohitti kotitalon korkeaa orapihlaja-aitaa, Marketta huomasi, että Sairaalan yllä, naapurikaupunki Kuittisten suunnasta tanssivasta pilvestä kasvoi ja tiivistyi jättiläismäinen kirves, jonka miehen anatomisen ulokkeen tapaan nousevalla varrella oli varmaan toista kilometria pituutta.
Tämä kirves kuin meteoriitti tiesi tarkoituksensa ja iski keskelle Sairaalan keskustaa. -Olen aina arvostanut kirurgiaa, pienemmässä ja suuremmassa mittakaavassa, Marketta hymyili ja piti kättä pomppivalla rinnallaan.
Maahan oli valtavalla voimalla avautunut savuava musta aukko, eikä Sairaalaa sen jälkeen enää ollut. (Viemäristä löytyi myöhemmissä kaivauksissa tunnistettavasti merkitty otsanahka.)
Ennen kuin Marketta pyörtyi taksiinsa jo valmiiksi leikkausta varten tajuntansa menettäen, hän ehti muistuttaa kuljettajaansa tarkistamaan, että kirurgeilla olisi varmasti oikea tieto:
-Vain kahden desilitran silikoonipussit, kolme olisi jo aivan suhteetonta...
Pääsivulle